Viikko numero yksitoista

Ja samalla myös ensimmäinen täys viikko uudessa host perheessä. Igluelämään on vielä vähän totuttelemista; niin kuin myös siihen, että enää host äiti ei aina kerrokaan, mikäli seuraavalle päivälle on luvattu sadetta, mutta muuten oon kyllä kotiutunut tosi hyvin tähän perheeseen.  Rappusten kiipeäminen kestää tätä nykyään vähän kauemmin, ja hissi toimii muuten semmosella pienellä läpyskällä, jolla pääsee myös sisään tähän pihapiiriin, ja jota ilman ei oo mahdollista mennä kuin ykköskerrokseen tai alle. Koulun ja kaupungin keskustan kannalta kyllähän tää melko kaukainen sijainti yhä vähän harmittaa, mutta muuten ei valittamista. Tää on oikein kiva perhe, jossa on kiva elää:).
     Tällä viikolla ei oo tapahtunut paljoakaan ihmeellisyyksiä. Flunssa kiusaa yhä ja host perheen lisäksi pitäisi totutella takaisin normaaliin kouluelämään, kun sveitsiläiset vaihtarit lähti takaisin Sveitsiin viime sunnuntaina. Maanantaina alkanut matikan opiskelu menee ainakin toistaiseksi huonommin kuin huonosti ja ens viikolla meillä on koe. Ja henkilökohtaisesti voin sanoa, että siinä kohtaa kun tehtävänanto koostuu noin kymmenestä sanasta, joista seitsemää en tiedä, niin halu luovuttaa on aika suunnaton. Eiköhän tää matikka tästä pikkuhiljaa ala luonnistua ja selkiämään, mutta selkeitä alkuvaikeuksia on havaittavissa.
      Ainiin, liityin muuten meidän koulun k-pop-tanssiryhmään, enkä oikeen itekään tiedä että miksi. En oo koskaan ollut mitenkään sisällä k-pop-kategoriassa ja oon kaiken lisäksi ihan hirvittävän huono tanssimaan, mutta kun Georgia ja Lilly päätti liittyä, niin ajattelin, että miksei. Kuten Georgia sanoi, ehkä mäkin lopulta kadun mielummin sitä, että lähdin mukaan kuin sitä, etten kokeillut ollenkaan. Ja onhan sekin mahdollista, etten lopulta kadu ollenkaan. Näin kaksien harjoitusten jälkeen voin sanoa, että ainakaan vielä ei kaduta. Ihan törkeen haastavaa, mutta myös aika mukaansatempaavaa. Meillä on siis kahdet harjoitukset viikossa ruokatunnilla ja meidän opettajana toimii kuulemma yks koko Nanjingin parhaista koreografeista. Ei oo muuten mitenkään huononnäkönen jäbä.
       Ja nyt kun ollaan koko porukka flunssaisina, niin ollaan menty oikeastaan joka päivä tällä viikolla keskustaan koulun jälkeen, kun ei oo treenejä eikä muuta ohjelmaa. Ja kun keskiviikkona taas kerran tuijotettiin Georgian kanssa yhtä Xinjiekoun korkeimmista rakennuksista, jonka huipulla on semmoinen rinkeliravintola ja ajattelin ääneen, että tonne me mennään vielä joku päivä syömään, niin Georgia kysyi, että miksei mentäisi vaikka heti kattomaan. Ja niin me mentiin. Olin niin yllättynyt, että se aulahenkilö ei häätänyt meitä pois, vaan auttoi meitä käyttämään niiden hissisysteemiä ja niin me lopulta päädyttiin 55. kerrokseen juomaan kookosmaitoa. Oli aika luksuskookosmaidot. Valitettavasti ikkunaheijastuksien takia sieltä on tosi vaikea ottaa kuvia. Torstai-iltana päätettiin kaikki kolme mennä ihan syömään illallista siihen rinkeliravintolaan, koska vastoin kaikkia oletuksia, se onkin aika kohtuu hintanen. Rinkeliravintola on yllättävän paikkaansapitävä nimi, koska se ravintola on pyöreä ja pöydät on aseteltu kuin rinkelikehäksi ja keskustassa on keittiö. Tää rinkelikehä muuten pyörii, mutta ei mitenkään hirvittävän lujaa; me oltiin syömässä varmaan lähemmäs tunti, ja ehdittiin pyöriä ehkä 2/3 kierrosta. Ruoka oli hyvää ja maisemat sitäkin paremmat.
       

       Perjantaina ohjelmassa oli saksalaisten vaihtarien kanssa kierros Gaochunin kylässä, joka sijaitsee melkein kahden tunnin ajomatkan päässä Nanjingissa. Rehellisesti sanottuna mietin vähän, että kuinka paljon siinä on ideaa mennä päivävierailulle kolmeksi tunniksi kylään, johon ajaa yhteensä melkein neljä tuntia. En kuitenkaan valita, koska ajomatkat meni mukavasti nukkuen, ja olihan se ihan kiva paikka. Lisäksi ei tarvinnut mennä kuin aamun matikan tunnille ja loppupäivä meni kyläreissussa, ehdoton plussa. Siellä kylässä kierrettiin enimmäkseen yhtä katua, testattiin vähän erilaisia street foodeja, ja sitten meillä oli lounas yhdessä ravintolassa. Tehtiin myös pieni puistokierros ja pysähdyttiin kattelemaan yhtä järveä. Ja ainiin, tässä kylässä oli siis noin 500 000 asukasta.
                                                           
      Sitten kun tultiin takaisin, niin oli aika sanoa heipat näille saksalaisille vaihtareille, jotka lähti jatkamaan matkaansa Shanghain kautta takaisin Saksaan. Se oli vähän omituinen tilanne, koska rehellisesti sanottuna me vakkarivaihtarit ei oikein hirveästi tutustuttu noihin saksalaisiin ja vielä enemmän rehellisesti sanottuna meitä ei oltu oikein luotu toisillemme. Ja koska näitä saksalaisia oli kummiskin kahdeksan plus kaksi opettajaa, niin ne muodosti oman ryhmänsä ja me oltiin meidän oma ryhmä. Ihan alusta asti oli melko selvää, että me ei olla toistemme Yin ja Yang, vaan enemminkin tuntui, että ollaan Liisa Ihmemaassa. Saksalaiset oli se Liisa, Nanjing oli Ihmemaa, ja me vakkarivaihtarit oltiin punainen kuningatar, jolle saksalaiset oli kuin valkoisia ruusuja. Mutta nyt Liisa on lähtenyt ja arki Ihmemaassa jatkuu jälleen normaalisti. Normaalisti, ja ens viikolla toivottavasti vähemmän flunssaisesti, koska tällä viikolla Cheat Daysta tuli enemminkin Cheat week. Hupsista.

Ekat päivät uudessa host perheessä

Mutta sitä ennen otetaanpa katsaus perjantain Sport Dayhin. Ekakskin tätä päivää ei pidetty koulun urheilukentällä, vaan varmaankin koko Nanjingin isoimmalla urheilustadiumilla, jossa on myös pidetty nuorten olympialaiset. Kukaan ei vaivautunut kertomaan, miten sinne pääsee, ja kun mä, Lilly ja Georgia lopulta löydettiin tiemme sinne, tajuttiin, että stadiumille pääsy oli meidän ongelmista pienin. Nimittäin sen lisäksi, että kukaan ei ollut kertonut kuinka päästä sinne, kukaan ei ollut myöskään kertonut, että miten meidän pitäisi siellä stadiumilla menetellä, kuinka meidän olisi pitänyt tuoda omat ruoat mukanamme (ei ruokaa koulun puolelta), kuinka sieltä ei saa lähteä mihinkään koko päivän aikana, tai kuinka muutenkaan varautua millään tavalla. Ja ekojen tuntien aikana se ärsytti aika kovasti, suorastaan jäätävästi. Joka ikinen ovi sillä koko stadiumilla oli lukittu, vain kaks ulospääsyä oli auki ja niitä molemmilla seisoi vartijat. Lisäks ainoa tarjolla oleva ruoka oli kioskityyppisesti myytyä aika rasvasta ruokaa tai ihan vaan snackseja. Onneks sentään olin nauttinut massiivisen aamupalan; Georgia ei ollut syönyt mitään koko aamuna, koska sen oli täytynyt lähteä kotoa ennen kuutta ehtiäkseen ajallaan sinne stadiumille.

     Se tapahtuma oli muuten paikoin tosi virallisesti toteutettu; aluksi oli ihan kunnon tapahtuman avaus ennen lajeja. Ja sitten kun varsinainen urheilu alkoi, niin aluksi sitä jaksoi seurata aika paljonkin, mutta päivän edetessä kiinnostus laski. Jotenkin me sitten saatiin aikamme kulumaan siellä stadiumilla, välillä katottiin lajeja ja välillä istuskeltiin vain käytävillä. Kiinalaiset oppilaat ei oo muuten tyhmiä; monet oli ottanut vaihtovaatteet mukaan tai laittanut normaalit vaatteet koulupuvun alle, jolloin ne pystyi jättämään rakennuksen teeskennellen olevansa opettajia, hakea ruokaa ja teetä, ja sitten tulla takas. Harmi vaan, ettei kukaan kertonut meille tuotakaan niksiä. Tosin ihan päivän loppupuolella, kun kierrettiin koko stadiumin pohjakerros kahteen kertaan, onnistuttiin löytämään ulospääsy yhden kuntosalin läpi. Tuntui niin hyvältä päästä ulos; päivän mittaan se stadiumi oli alkanut tuntua jättimäiseltä rotonkololta.

      Ja kyllähän minä ja Georgia kisattiinkin. Georgia juoksi 200 metriä ja mä sen 800 metriä. Georgia melkein oksensi sen juoksun jälkeen, koska hän ei ollut saanut mitään kunnollista ruokaa koko aamuna, mun kurkku taas oli juoksemisen jälkeen ihan next level tulessa, mikä osottautui lopulta flunssaksi. Ja en voittanut, tulin täysin tasoihin yhden mun luokkalaisen kanssa, joka oli jo sinä päivänä juossut 100 metriä ja voittanut 200 metrin juoksun. Olin aika paljon sitä edellä loppusuoralla, mutta sitten se otti ihan jäätävän loppukirin ja tultiin aivan täysin tasoihin, ja kuulemma rikottiin koulun ennätys meidän sarjassa (kai?), eli ihan hyvin se lopulta meni. Mut kokonaisuudessaan perjantai oli ihan ok, mut vähän nihkee päivä, kun meille ei oltu kerrottu mitään etu käteen. 
       Sport Dayn jälkeen mun paikallinen YFU koordinaattori haki mut stadiumilta (tällä kertaa BMW:llä) ja vei suoraan uuteen host perheeseen. Ehkä johtuen siitä, etten ollut saanut kunnon ruokaa koko päivänä aamupalan jälkeen, mulla oli ollut jo todella pitkä päivä ja olin valmiiksi väsynyt, ensimmäinen ilta ja seuraava päivä uudessa host perheessä oli ihan äärimmäisen raskaita mulle. Se oli yksi niistä tilanteista, milloin sitä todella oppii arvostamaan jotakin vasta sitten, kun sitä ei enää ole. Yhtäkkiä kaipasin vanhan host perheen tuttuuden tunnetta, host äidin laittamaa ruokaa (oikeesti varmaan yks parhaista kokeista, jonka oon ikinä tavannut), mun vanhaa huonetta, jopa kovaa sänkyä ja siis ihan kaikkea mahdollista. Perheenvaihto tuntui siltä kun matto olisi vedetty jalkojen alta, vaikka tiesinkin vaihdosta ja jopa odotinkin sitä. Nyt kuitenkin piti lähteä rakentamaan taas kotia tyhjästä.
    Veikkaan, että alku täällä oli senkin takia tosi hankala, koska olin niin väsynyt ja kaipasin tiettyjä rutiineja. Aluksi sitä vaan melkeinpä etsimällä etsi huonoja puolia, mutta lopuksi kaikessahan on omat hyvät ja huonot puolensa. Jos nyt raa’asti vertaan edelliseen host perheeseen, niin varmaan erottuvin huono puoli tässä perheessä on sijainti. Asun aika kaukana koulusta ja siinä missä olin tottunut koulumatkaan kuuluvan mitättömän lyhyt bussimatka ja neljä metropysäkkiä, nyt siihen sisältyy 20 minuutin bussimatka ja 12 metropysäkkiä sisältäen vaihdon. Ja ruokapuolikin muuttui jonkin verran, mutta en rehellisesti sanottuna voinutkaan olettaa sen pysyvän samana, koska kuten jo sanoin, mun edellinen host äiti oli ihan mieletön kokki.
       Muutin siis aivan toiselle puolelle kaupunkia ja elän tätä nykyään 21. kerroksessa host äidin, isän ja kohta 6-vuotiaan pikkusiskon kanssa. Host isän äiti on myös aika usein kotona laittamassa ruokaa tai huolehtimassa mun pikkusiskosta. Ja jo nyt kolmen päivän jälkeen tullaan aika hyvin toimeen keskenään ja oon kyllä viihtynyt täällä. On ihan mukavaa, että ensimmäistä kertaa ikinä mulla on pikkusisko, joka on muuten aika ihana. Host isä ja äiti on melko nuoria, aika symppiksiä ja puhuu kohtuullista englantia. Jopa mun host pikkusisko puhuu englantia ainakin jonkin verran; hän on meinaan aloittanut englannin opiskelun 3-vuotiaana.
      Ja tänään sitten pyörähti arki käyntiin tässä uudessa perheessä tarkoittaen hyvinkin aikaista herätystä kaukaisen sijainnin takia. Eiköhän siihenkin totuta ajan myötä. Osallistuin tänään myös ensimmäistä kertaa matikan tunnille koulun British Columbia-rakennuksessa ja täytyy sanoa, että melkeinpä viiden kuukauden jälkeen mun matemaattiset taidot oli ehtinyt homehtua aika hyvin. Lisähaastetta keskittymiseen toi se, että me kaikki kolme, minä, Lilly ja Georgia onnistuttiin saamaan flunssa kiitos Sport Dayn. Mun ei onneks ole niin paha, mutta Lillyn ja Georgian on sen verran paha, että niiden kotimaissa ne olisi vaan jäänyt kotiin. Täällä se ei kuitenkaan ole niin helposti mahdollista, koska kotiinjääminen meinaa satavarmaa sairaalakäyntiä, jota me kaikki halutaan välttää viimeiseen asti jos mahdollista. Georgian pikkusisko tuli sairaaksi ja Georgia oli sen kanssa lasten sairaalassa, jossa lapset pissasivat roskakoreihin.
     Anyway, tekee niin hyvää päästä taas käyttämään aivoja johonkin muuhunkin oppiaineeseen kiinan kielen ohella. Oon myös luvannut itelleni, että sitten kun saan Potterit luettua, alan oikeasti keskittymään siihen, mitä tunneilla opetetaan huolimatta siitä, etten ymmärrä edes murto-osaa. Onneks on kuitenkin vielä melkein kaks kirjaa jäljellä;).

P.S. asun siis nykyään yhdessä kuvan vasemmassa laidassa näkyvien rakennusten kanssa identtisessä rakennuksessa.

Edessä perheenvaihto

Takana on jo yli kaks kuukautta Kiinassa. Oon ehtinyt juosta jos ei nyt sentään toiset 150 km, niin ainakin toiset sata kilometriä, kuluttaa luvattoman paljon rahaa teehen, tutustunut uusiin tyyppeihin, lukenut melkein saman verran kuin Suomessa koko syyslukukauden aikana, syönyt varmaan melkein saman verran kuin Suomessa koko syyslukukauden aikana (tai ei sittenkään, mä söin Suomessakin kuin elefantti) sekä sopeutunut jo aika hyvin kiinalaiseen elämäntyyliin.
    Ja nyt on sitten niin sanotusti aika siirtyä seuraavaan lukuun täällä Kiinassa. Nimittäin ylihuomenna mä vaihdan host perhettä. Pääsyynä vaihtoon on se, että mun nykyinen host perhe muuttaa Pekingiin Winter breakin aikana. YFU haluaa siirtää mut toiseen perheeseen jo tässä vaiheessa ekakskin siksi, etten oo  näiden jaloissa muuttohässäkässä ja toiseks sen takia, että saan enemmän aikaa mun toisen perheen kanssa.
     Perheenvaihtohan tarkoittaa sitä, että pitää käydä eräänlainen sopeutumisprosessi kokonaan uudestaan ja aloittaa alusta, mutta oon silti tosi tyytyväinen, että tää vaihto tapahtuu jo nyt. Toki jään kaipaamaan tätä host perhettä, ikkunasyvennystä, vuoristomaisemia ja monia muitakin asioita, mutta kyllä tää vaihto on silti hyvä juttu. Esimerkiksi siksi, että mun host veli on nyt siinä iässä, että sen koko elämä koostuu opiskelusta. Koulupäivinä koulu vie yli kymmenen tuntia päivästä ja oikeestaan kaikki viikonloput kuluu ekstratunneilla. Ja vaikka kiinalaisessa koulusysteemissä toi on täysin normaalia, mun kannalta se tarkoittaa sitä, että vietän kaikki viikonloput itekseni, jos en pysty näkemään kavereita.  Toisinaan se on vähän yksinäistä. Kommunikoinnin ja kemioiden puolesta tuun kyllä ihan hyvin toimeen mun host veljen ja -äidin kanssa, mutta veikkaan kummiskin, että ihan meidän kaikkien kannalta on hyvä, että mä muutan nyt. Vietettiin mukavat kaks kuukautta yhdessä; varsinkin Xinghua-reissu oli ihan mahtava; mutta nyt on aika sanoa heipat.
      Sen lisäks et sain tietää perheenvaihdosta toissapäivänä, meneillään on ollut myös aika monta muutakin asiaa. Sunnuntaina päätin kertoa mun host äidille mun kyljessä olevista oudoista pilkuista ja se huolestu ihan toden teolla. Ne pilkut oli ollut mulla jo varmaan viikon, mut aattelin et ne lähtee ajan kanssa eikä oo mitään vaarallista, joten en jaksanut vaivata mun host äitiä aiemmin. Ja sitten kun päätin vihdoin kertoa, mun host äiti halus mun ottavan yhteyttä paikalliseen YFU koordinaattoriin ja ne molemmat epäili et kyseessä on vesirokko tai jotain muuta tarttuvaa. Huolestuivat siis ihan huolella. Niinpä mun piti eristää itteni huoneeseeni sunnuntai-illan ajaksi (mikä ei tosin haitannut yhtään, loistava tilaisuus kattoa Harry Potter-leffa ilman että kukaan häiritsee) ja maanantai aamuna menin YFU koordinaattorin kanssa sairaalaan. Kun se tuli hakemaan mua sen autolla, kattelin eka et näyttää olevan aika hieno auto (jossa ei ollut ollenkaan kahvoja ulkopuolella ja mietin että miks), sitten menin sisään ja totesin sen olevan selkeesti hieno auto, jonka jälkeen jonkin ajan päästä päätin vilkasta ratista auton merkin ja näin Teslan logon, ja totesin kyseessä olevan erittäin hieno auto. Mietin myös, että ainakaan ite en haluisi ottaa ketään mahdollisesti tarttuvaa tautia sairastavaa henkilöä tommoiseen autoon, mutta ehkä hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Ja sitä paitsi olin 95% varma, että oon täysin okei, ja pidin todennäköisempänä sitä, että saan sieltä sairaalasta jonkin tarttuvan taudin kuin että kantaisin ite yhtä. Olin oikeessa, joten ihan niin kuin alunperin ajattelin, tässä tapauksessa kärpäsestä tehtiin härkänen.
         Mulla oli tai on siis vyöruusu, mutta tosi kivuton sellainen. Se on kuulemma melko yleinen yli 80-vuotiailla tai sellaisilla, joiden vastustuskyky on selkeästi heikentynyt. Lääkäriin on tarvetta hakeutua, jos on immuunivajaustila, huono yleiskunto tai yli 60-vuoden ikä. Eli ihan selkeesti minä. Mutta olihan se kuitenkin hyvä juttu saada varmistus sille, että oon okei ja pääsinpähän näkemään kiinalaisen sairaalan (vaikka olisin voinut nimetä 10 000 paikkaa jossa olisin ollut mielummin kuin siellä). Kiinalaisissa sairaaloissa henkilökunnan jäsenet on muuten tosi usein tosi nuoria. Lääkärit ja vastaanottotiskin työntekijät näyttää olevan kolmikymppisiä ellei jopa vähemmän. Sairaalakierroksen jälkeen menin kouluun ja ohjelmassa oli temppelikierros ja retki Xuanwu Lakelle sveitsiläisten vaihtareiden kanssa. Oikein mukava iltapäivä ja ilta menikin sitten pakatessa.

Tiistai aamuna minä, Lilly ja Georgia mentiin British Columbia-rakennukseen sopimaan, mitä tunteja haluttaisiin ottaa heidän oppilaiden kanssa, kun siellä kaikki opiskelee englanniksi. Päädyttiin matikkaan, jonka kirja osottautui painavan varmaan lähemmäs kolmesta neljään kiloa. Sitä oli sitten mukava kannella repussa muiden tavaroiden joukossa, kun ohjelmassa oli aamupäivällä museokäynti ja lounaan jälkeen temppelialuekierros. Tulipahan selväksi, että meidän kaikkien selkälihakset näyttää olevan surkastuneet nollapisteeseen, koska kaikki me ollaan totuttu kantamaan erittäin painavia reppuja kotimaissamme, mutta nyt kun yhtenä päivänä reppu painoikin vähän enemmän, oltiin kuin Notre Damen kellonsoittajia päivän lopussa.

 

    Ja tänään Nanjing Foreign Language Schooliin saapui kymmenen vaihtaria Saksasta seuraavaan kahden viikon ajaksi. Ei ehditty muiden kanssa vielä tänään sen kummemmin hieromaan tuttavuuksia heidän kanssa, mutta kai ne on ihan kivoja. Sen verran saatiin selville, että ne on tainnut lähteä vähän soitellen sotaan, koska niiden saksalaisten vaihtarien kanssa tulleet opettajat ei tiennyt edes, miten sanoa ”hei” kiinaksi, jonka oikeastaan melkeinpä kaikki tietää. Sitten ne myös luuli, että mä oon Geogian host sisko, ja kun puhuin Georgian kanssa erittäin simppeliä kiinaa, ne kysyi, että onko toi meidän kahden keksimä kieli. Kysyivät myös, että voiko pullotettua vettä juoda. En tuomitse (tai ehkä ihan vähäsen), mutta mietin, että mitenköhän ne tulee pärjäämään nää kaks viikkoa täällä Kiinassa.
     Huomenna me vaihtarit päästään tutustumaan näihin saksalaisiin vähän enemmän, kun mennään kaikki yhdessä yhdelle kuuluisalle haudalle. Perjantaina on Sports Day, jossa mä juoksen 800 metriä. Vähän hermostuttaa, koska vaikka kiinalaiset nuoret ei muuten liiku melkein ollenkaan, nyt ne on treenannut varmaan kaks viikkoa perjantaita varten. Mun itsetunto tulee saamaan kolauksen, jos tulevaisuudessa maratonille tähtäävänä häviän kaks vuotta nuoremmille, joiden liikunta kostuu pääösin Morning exercisesta ja liikuntatunneista. Perjantaina se nähdään!😁

Syksy saapuu Nanjingiin

TÄTÄ ON ODOTETTU. Nykyisin aamulla tuntuu siltä kuin heräis pakastimesta, mutta mä kieltäydyn valittamasta, koska oon odottanut tätä niiin kauan. Ens viikolla mäkin vihdoin vaihdan koulushortsini pitkiin housuihin (valehtelematta varmaan koko koulun viimeisenä), kun jotkut on jo vaihtanut talvikoulupukuihinsa. Ja olin muuten oikeassa, torstaiaamuna lämpötila oli noin 14°c ja mä näin TALVITAKKEJA. Tosin sademetsäkauden jälkeen lämpötilan laskeminen tuntuu paljon enemmän, ainakin mun mielestä. Se on kummiskin ihanaa, oon ollu jo hyvän aikaa niin done tän ikuisen kesän kaa.   Ja nyt lämpötilan laskiessa päätin vihdoin kysyä host äidiltä, voisinko käyttää lämmintä vettä (se pitää siis erikseen laittaa päälle ja tähän mennessä en oo vaivautunut kysymään miten), koska eiliseen asti oon käyttänyt pelkästään jääkylmää vettä. Ja nyt ei puhuta ”kivan viileästä” vedestä vaan ihan oikeesti jopa mun mielestä aivan liian kylmästä vedestä ja mä käyn yleensä aina kylmässä suihkussa. Muuten mun sängyn pahvilanka-alusta on otettu pois nyt kun säät on viilentyneet ja tilalla on ihan aluslakana. Aika luksusta.
     Mutta kuten jo viimeeksi mainitsin, vaihtarielämää on saapunut piristämään neljä opiskelijaa Sveitsistä. Ne on ihan mukavia tyyppejä, mitä sitä on nyt koulussa ehtinyt heihin tutustumaan. Me vakiovaihtarit oltais mielellään viety ne  koulupäivien jälkeen kiertämään kaupunkia ja näytetty niille meidän lempipaikat täällä, mutta ne ei saa liikkua ilman niiden hostsiskoja ja -veljiä. Vähän sääli senkin kannalta, ettei ne ehdi näkemään niin paljoa, mutta kummiskin jonkin verran, varsinkin kun meille kaikille kahdeksalle vaihtarille on koulun puolelta järjestetty ekstraohjelmaa kattamaan osan koulutunneista.
     Torstai iltapäivällä ohjelmassa oli tarkoitus olla ”teemaistelu ja origamien teko”, mikä kuulosti tosi kivalta. Paikan päällä osottautui, että origamit voidaan unohtaa kokonaan ja teenmaistelu meinas yhtä pientä kupillista teetä. Ei se mitään, koska origamien sijasta päästiin kaikki maalaamaan omat viuhkat tyhjille silkkiviuhkapohjille, ja teen yhteydessä oli tarjolla paljon hedelmiä, joka oli ainakin mun mielestä jopa parempi kuin maistella kaikenmaailman teelaatuja, vaikka sekin olisi kyllä voinut olla mielenkiintoista. Viuhkojen maalaamista varten meille oli laitettu kaikki tarvikkeet valmiiksi ja aluksi eräs nainen näytti meille, miten homma toimii. Sitten päästiin maalaamaan. Meille kaikille oli annettu ääriviivakuva laitettavaksi viuhkan alle, joten meidän piti vaan jäljentää läpi. Hyvä niin, siinä oli ihan tarpeeksi haastetta sellaisenaankin:D. Mutta kaiken kaikkiaan toi koko tilaisuus oli tosi kiva ja jotain erilaista. Ei edes haitannut, että koulu loppui normaalia myöhemmin ton vuoksi. Ja nyt mulla on hieno itsetehty viuhka:)).

     Koulupäivän jälkeen päätettiin Lillyn ja Georgian kanssa valita suht tuntematon metropysäkki ja mennä katsomaan, mitä sen lähistöltä löytyy. Löytyi pari nätisti linnuiksi muotoiltua pensasta, paljon pikkuputiikkeja ja ruokapaikkoja. Lisäks Nanjingin korkein rakennus, jonne olis vielä jossain kohtaa tarkoitus pistäytyä kattelemaan maisemia, on tosi lähellä sitä pysäkkiä. Käytiin yhdessä leipomossa, josta ostin ihan tosi lähelle oikeaa leipää muistuttavan leivän. Ton lähemmäksi oikeeta leipää tuskin on mahdollista päästä Kiinassa, ja ai että se maistui hyvälle. Oon ikävöinyt kunnollista leipää.  Ja myöhemmin illalla päädyttiin Georgian kanssa syömään länsimaalaista ruokaa ekaa kertaa täällä olon aikana. Oon tottunut aika hyvin kiinalaiseen ruokaan, mutta oli tosi kiva saada länsimaalaista ruokaa pitkästä aikaa. Päivällisen jälkeen kruunattiin ilta vielä ostamalla bubble teet.

      Perjantaina mentiin pitämään pari tuntia juniorioppilaille meidän koulun toiselle kampukselle. Toi kampus sijaitsee vähän syrjäsemmässä kohtaa kaupunkia, ja on siis yksityinen, me opiskellaan julkisella puolella. Kun päästiin sinne, niin jakauduttiin ensiksi neljään eri ryhmään ja sitten mentiin luokkiin kertomaan meidän kotimaista (oltiin tehty etukäteen hienot posterit) ja pelaamaan niiden oppilaitten kanssa. Kyseessä oli tällä kertaa vähän vanhempi ikäryhmä (12-13 v) ja ne puhui tosi hyvää englantia, mikä ei sinänsä oo ihme, koska kyseessä oli Nanjing Foreign Language School. Siinä luokassa, jossa mä olin sveitsiläisen tytön kanssa, ne oppilaat oli valmistellut meille hienon pelin, jota pelattiin niiden lasten kanssa sen jälkeen, kun oltiin tehty meidän esittelyt. Kyseessä oli siis totuus vai tehtävä (Chinese edition) 13-vuotiaden kanssa. Totuudet oli muun muassa ”Who’s your favourite (jep, favourite, ei best) friend”, ”Who’s your favourite teacher”, ”What’s your favourite subject”. Se oli kummiskin aika hauskaa ja ne lapset oli tosi suloisia ja superkiinnostuneita meistä. Ton tunnin jälkeen me vaihtarit jakauduttiin kolmeen eri ryhmään ja mentiin pitämään toinen tunti eri luokille. Tällä kertaa mä olin kahden sveitsiläisen tytön kanssa ja sen luokan opettaja luuli ensiksi, että mä oon joku paikallinen, joka päätti tulla mukaan. Se opettaja aloitti sen tunnin sanomalla ” Let’s welcome our new friends, Anna and Mia.” Mietin, että ah kiva, mut sitten se homma lähti siitä rullaamaan ja toi toinenkin tunti oli ihan kiva:).

     Koulupäivän jälkeen meillä oli pieni tauko ennen koripalloa, jonka aikana minä ja Georgia päädyttiin ottamaan päiväunet ulkotelinevoimistelunurkkauksen ”lattialla”. Aurinko paistoi siihen mukavasti ja oli se nyt pehmeämpi kuin asfaltti. Siinä makoillessa koulun ”Kanadapuoliskon” rehtori(?) tuli juttelemaan meille ja kysyi, haluttaisko me osallistua joillekin sen tunneille. Sanottiin, että halutaan, ja maanantaina olis tarkoitus mennä sopimaan noita tunteja sen toimistoon. Meidän koulussa on siis kokonainen ”Kanada”-rakennus, jossa opiskelijat opiskelee kaikkia aineita englanniks.

     Sitten kun koripallokin oli ohi, perjantaiperinteitä kunnioittaen suunnattiin Xinjiekouhun missiona yhä löytää housuja ja päivällistä. Jälkimmäinen löydettiin, mut housujen etsiminen jatkuu yhä ens viikonloppuna. Mun kohalla se ongelma, et kaikki housut on liian pitkiä, on ratkaistu, mutta sen tilalle on tullut uusi ongelma. Kiinalaiset (ainakin nuoret) naiset omistaa ilmeisesti paljon ampiaisvyötäröitä jo muutenkin hoikkien vartaloiden seurana, koska ihan tosi monet housut on tajuttoman kapeita vyötäröltä. Sovitin kerran yksiä M-kokoisia housuja, jotka oli muuten aivan täydellisen istuvat, mutta vyötärö oli ihan tajuttoman pieni. Jos vedin mun vatsaa niin paljon sisään kuin mahdollista ja lopetin hengittämisen, sain napin kiinni. Ja ei, en oo lihonnut; viime viikonloppuna mun piti ostaa vyö, koska yhet mun toiset XS-kokoiset housut meinaa jatkuvasti tippua vyötäröltä.
     Ja nyt vietän aika rentoa viikonloppua ja maanantaina jatkuu taas koulu. Kuulin, että Suomessa on nyt aika monilla syysloma. Ah, nauttikaa siitä!:)

Paluu arkeen

Viime postauksessa unohtui mainita yks asia liittyen vielä tohon ravintolakulttuuriin. En tiedä päteekö tää myös ”yleisissä ravintolatiloissa”, mutta ainakin noissa yksityiskäyttöön vuokratuissa huoneissa voi tupakoida ihan surutta just niin paljon kun haluaa. Tähän mennessä aina kun ollaan oltu syömässä ravintolassa, niin porukan joukossa on aina ollut ainakin yks ketjupolttaja, joka polttaa ei nyt sentään tauotta, mutta ihan semi runsaasti läpi koko ruokailun. Useimmiten melkein kaikki miehet polttaa edes jonkin verran ruokailun yhteydessä, joten ehkä se on myös jonkinlainen tapa polttaa porukassa täällä päin. Ja pakko sanoa, että miehet polttaa ihan selkeesti naisia enemmän; pystyn laskemaan yhden käden sormilla kaikki naiset, joiden oon nähnyt polttavan näiden puolentoista kuukauden aikana, mutta tupakoivien miesten laskemiseen tarttisin mun koko suvun sormet ja varpaat. Tupakointi on muuten sallittua myös kerrostalojen rappukäytävissä. 

     Xinghuasta paluun jälkeen loppuloma ei sisältänyt mitään ihmeellisyyksiä. Mun host veljellä oli sekä perjantaina, lauantaina että sunnuntaina ekstratunteja ihan aamusta iltaan. Aamuisin se lähti tunneille ennen kuin jaksoin ees kammeta ruhoani ylös sängystä ja tuli takaisin päivällisaikaan. Ja päivällisen jälkeen se siirtyi tekemään suoraan läksyjä. Loppuillasta sillä oli ehkä jopa vähän vapaa-aikaa, ainakin toivon niin. Ite vietin melko rentoja päiviä sisältäen vähän opiskelua, lueskelua ja juoksemista. Lauantaina kävin mun vaihtarikavereiden kanssa kartoittamassa lisää Nanjingia ja löydettiin taas yks kiva kauppakeskus, jossa kierreltiin loppupäivä. Lompakko keveni myös ihan kivasti. 

      Ja nyt monien kauppakeskuksien kiertämisen jälkeen voin todeta, että monet ”länsimaalaiset” vähän hintavammat merkit on Kiinassa vieläkin kalliimpia, vaikka muuten täällä on semi edullista. Esimerkiks Lee, Converse, Vans ja monet urheilumerkit on täällä selkeesti hintavampia kuin Suomessa. Lisäks ”Boy London” on selkeesti juttu paikallisten keskuudessa ja sen merkin vaatteita näkee päivittäin useaan otteeseen. Toinen hassu vaatefakta, mihin oon kiinnittänyt huomiota, on se, että monien kiinalaisten vaatteissa lukee usein jonkinlaista tekstiä englanniksi, ja monesti ne on musta aika erikoisia ja vähän omalaatuisia. Esimerkki: yhden naisen takin selässä luki ”I didn’t like my life so I created my own life”, mikä ei mun mielestä tee mitenkään järkeä. En nyt muista sanasta sanaan muita, mutta lupaan kertoa, jos ja kun törmään joihinkin muihin teksteihin. Myös juomapulloissa lukee kaikkea kivaa, kuten ”never too much is enough”.

      Ja nyt kun tuli puhe juomapulloista, niin mun kadonnut juomapullo löytyi tänään! Lilly löysi sen yhden rakennuksen wc-tiloista, johon olin nähtävästi unohtanut sen. Mutta kuten tiedossa on, mulla on jo uus juomapullo, ja ton mun vanhan juomapullon kosteustilanne ei ainakaan mitenkään parantunut siitä, että se oli vedellä täytettynä viikon koulun vessassa. En kaipaa norovirusta, joten en aio juoda siitä enää, mut mietittiin, et ehkä siitä vois tehdä kivan aikakapselin.

   Tänään siis oli taas koulua, mutta saatiin kyllä erittäin pehmeä lasku takaisin koulun penkille, koska meidän ikäryhmällä oli tänään niiden ”Monthly exams”, joka tarkoitti sitä, että kaikilla oppilailla oli koko päivä pelkkiä kokeita. Tämä taas tarkoitti sitä, että me vaihtarit hengattiin koko päivä vaihtareille ja muille ulkomaalaisille oppilaille tarkoitetussa huoneessa tekemättä oikeestaan mitään hyödyllistä. Enkä pistä mitenkään pahakseni yhtä aika turhaa koulupäivää kuukaudessa, varsinkin kun Monthly examien ansiosta päästiin koulusta 1,5 h aikaisemmin kuin normaalisti. Jossain kohtaa lähitulevaisuudessa näille paikallisille oppilaille iskee eteen mid term examination, joka tietää lisää tän kaltaisia päiviä. Mun laiskistuminen etenee kovaa vauhtia ihan seuraavalle tasolle; kohta pitää varmaan alkaa jo huolestua, mutta onneks vasta kohta.

      Kolmas spesiaali juttu, mikä tapahtui tänään oli se, että meitä neljää vakkarivaihtaria saapui piristämään neljä vaihtaria Sveitsistä, jotka tulee olemaan täällä Kiinassa seuraavat kaks viikkoa. Kyseessä on ilmeisesti jonkinmoinen koulujen välinen vaihto, koska nää sveitsiläiset vaihtarit kertoi, että niidenkin kouluun Sveitsiin tuli kiinalaisia. Oon ehkä snadisti kateellinen, että nää sveitsiläiset vaihtarit, jotka on samanikäisiä kuin me muut, tulee opiskelemaan senior level kakkosella, kun me kaikki koko vuoden olevat vaihtarit ollaan senior level ykkösellä. En pistäis pahakseni omanikäistä seuraa luokassa, mutta oon kyllä jo sopeutunut aika hyvin noiden nuorempienkin joukkoon. Ihan hyvä näinkin:)).

       Seuraavat kaks viikkoa sisältää siis vähän spesiaalimpia päiviä, mutta tiedossa on kyllä ihan normaalejakin koulupäiviä, esimerkiksi huomenna on täysin normaali päivä. Huh, maltan tuskin odottaa.

Discovering Xinghua

Viimeiset neljä päivää Xinghuassa on ollut aivan mahtavat. Pääsin näkemään toisenlaisen kaupungin, nauttimaan vähän pienemmän paikan meiningistä, ja vihdoin tapaamaan mun host perheen sukulaisia. Ja koska oikeestaan kukaan niistä ei puhu englantia, mun on viime päivien aikana ollut pakko kommunikoida kiinaksi, koska ei ole ollut ketään, jolle puhua englantia.

     Maanantaina kun saavuttiin tänne, niin mentiin heti ensimmäisenä syömään aamupalaa muutamien sukulaisten kanssa ravintolaan. Ja nyt kun lasken, niin viimeisen neljän päivän aikana oon syönyt yhteensä yhdeksän kertaa ravintolassa (mikä on mun mielestä aika paljon), mutta ollaan mun host perheen kanssa menty aina syömään joidenkin sukulaisten kanssa. Voisinkin nyt valottaa vähän enemmän perinteistä kiinalaista tapaa syödä ravintolassa vähän isommalla porukalla. Silloin on tosi usein kyseessä pyöreän pöydän ääressä syötävä ateria. Sen pöydän päällä on pyöritettävä levy, jonka päällä on kaikki ruoat. Alussa ruokia ei ole niin paljoa, mutta niitä tuodaan ruokailun edetessä lisää niin paljon, että jos kyseessä ei ole massiivisempi pöytä, kaikki ruoka-annokset ei lopulta edes mahdu yhtäaikaa pöydälle, vaan osa viedään pois tai sitten niitä pinotaan päällekkäin. Ruokailun aluksi nostetaan malja, mutta ainakin suomalaisesta tavasta poiketen, kiinalaisilla on tapana kierrellä nostelemassa maljoja toistensa kanssa koko ruokailun ajan. Ilmeisesti juovat toistensa terveydeksi, en oo vieläkään ihan varma. Ja jos kyseessä on päivällinen, ainakin miehet juo useimmiten snapseja, mutta koska näitä maljoja nostetaan lukemattomia kertoja yhden ruokailun aikana, sen snapsilasin tilavuus on ehkä kolme millilitraa. Mulla on viinilasi, joka on usein lounaalla täytetty kookosmaidolla ja illallisella juotavalla jogurtilla. Ja aina on myös teetä ja kuumaa vettä tarjolla.

    Tiistain lounas oli muuten ensimmäinen kerta koko viimeisen puolentoista kuukauden aikana, kun en meinannut löytää mitään mieluista syötävää kaikkien ruokalajien joukosta. Tofu oli valitettavasti uitettu chililiemessä enkä oikein pysty syömään tulista ruokaa ilman viittä ämpärillistä vettä; sitten oli paljon kokonaisia katkarapuja ja kaloja, eikä merenelävät oo ikinä ollu oikein mun juttu; ja sitten joitain ihmeellisiä ihmetyksiä ja varmaan jotain sisäelimiä, joten ex-vegetaristina (Suomeen palatessa jälleen vegetaristina) en oikein syttynyt sille.  Ehkä oon yhä paikoin hieman nirso, mutta koska tiistain ravintola-aamiainen oli ihan kohtuullisen runsas, ei haitannut yhtään syödä vähän vähemmän lounaalla. On muuten aika hassua, että yli puolet ajasta mulla ei oo oikeestaan mitään hajua, mitä syön ja mikä sen ruoan nimi on, yritän vaa luokitella ruoat lihattomiin ja lihallisiin. En oo ihan syttynyt useiden kiinalaisten ajattelutavalle siitä, että oikeestaan kaikki mitä tältä maapallolta voi löytää, kelpaa ruoaksi. Eilisellä illallisella yhessä vadissa oli tarjolla pieni kilpikonna, syötäväksi tarkoitettuna.
     Aina kun ollaan menty syömään täällä Xinghuassa, meidän ruokailuporukalle on ollut vuokrattuna yksityishuone. Sen on ilmeisesti kohtuu yleistä, koska monissa ravintoloissa on paljon näitä yksityishuoneita, joissakin ei ole ns. ”yleistilaa” laisinkaan. Eilisen lounaspaikan yksityishuone oli muuten ihan mieletön. Siinä ravintolassa kaikki huoneet oli nimetty jonkin metropolin mukaan, me syötiin New York huoneessa. Ja eilisellä lounaalla tapasin myös mun host perheelle sukua (kai?) olevan perheen, joka oli muuttanut kahdeksan vuotta sitten Australiaan ja tullut nyt lomalle Kiinaan ekaa kertaa lasten kanssa. Koska tää perhe asuu Australiassa, ne puhui tosi hyvää englantia, myös niiden 6-vuotias poika, joka on varmaan yks suloisimmista pojista, jonka oon ikinä tavannut. Mutta oli aika mielenkiintoista ja valaisevaa puhua niiden kanssa esimerkiksi siitä, minkä takia ne päätyi muuttamaan Australiaan. Nää vanhemmat oli mun mielestä yhä aika nuoria, ja sen perheen äiti sanoikin, että yks suurimmista syistä, minkä takia ne päätyi muuttamaan Australiaan on se, että hän halusi, että sen lapset saisi elää ns. ”kunnollisen lapsuuden”, eikä sellaisen minkä hän on itse elänyt, joka sisälsi melkein pelkkää opiskelua. Puhuttiin just siitä, kuinka Kiinassa lapsena/nuorena opiskelu, ja aikuisena sitten työ on koko elämä. Molemmat vanhemmat sanoi, että Australiassa elämä muistuttaa enemmän elämää, enkä epäile asiaa yhtään. Perheen isä myös sanoi, että se on kiinnostunut matkustamaan Pohjois-Eurooppaan ja olis kyllä ihan huippua tavata toi perhe uudestaan, jos ne sattuis matkustamaan Suomeen.

      Mutta runsaan ruokailun lisäksi oon viime päivien aikana tutustunut xinghualaiseen elämään paljolti host serkun kanssa. Ajeltiin pitkin katuja, käytiin hänen koululla, kaupoissa ja puistoissa liikkuen hänen skootterilla ja täytyy sanoa, että eka ajatus tästä matkustustyylistä vähän epäilytti. Ajattelin, että ”Hei, no mutta tottakai mä tunnen oloni täysin turvalliseksi mun 16-vuotiaan host serkun kyydissä ajellessa ilman kypäriä kiinalaisessa liikenteessä (jossa liikennesäännöt on hyvin joustava käsite) melkoisen kevytrakenteisella skootterilla”, joita tosin näkyy kyllä aika paljon täällä Kiinassa. Onneks nyt kyseessä oli sentään sellainen aika hyväkuntoisen näköinen, koska osa skoottereista näyttää siltä, et jos potkasen tarpeeks lujaa, se menopeli ei enää käynnisty sen jälkeen. Lopulta osottautui, et mun host serkku on tosi hyvä ajamaan, eikä ilmeentynyt minkäänlaisia ongelmia, kun kierreltiin Xinghuaa. Mut mun host veljen kyytiin en kyllä menis, koska ehkä joku muistaa, kun silloin kauan kauan sitten mainitsin, että oltiin kerran ajelemassa sellaisella neljän istuttavalla kärryllä, joka liikkuu kun kyydissä olevat polkee. No, mun host veli oli osan ajasta se, joka ohjaa, ja se ohjas sen kärryn päin rehupuskaa. Vahingossa tottakai, mut en silti menis mielelläni sen kyytiin  moottoroituun kulkuvälineeseen.
     Ekana päivänä täällä mun host serkku näytti mulle reitin erääseen puistoon, johon voisin mennä halutessani juoksemaan. En kuitenkaan valitettavasti onnistunut ikinä löytämään omatoimisesti tietäni kyseiseen puistoon, koska sen jälkeen, kun mun host serkku oli näyttänyt reitin, ajeltiin varmaan vielä 300 muuta reittiä ja menin täysin sekaisin. Lisäks mua ei ole valitettavasti siunattu minkäänlaisella suuntaivaistolla, ja reitti sinne sisälsi ehdottomasti enemmän kuin kaks käännöstä. Näin ollen mun mahdollisuudet löytää se puisto uudelleen oli alusta lähtien hyvin lähellä nollaa.
     Host serkun kanssa kiertelyn kävin myös yhdessä vähän isommassa puistossa mun host perheen ja sukulaisten kanssa. Pääsin lautta-ajelulle, ratsastamaan ponilla ja nauttimaan näteistä maisemista. Mutta asia, josta en ollenkaan pitänyt ton puistoretken aikana, oli riikinkukkohäkit, joissa oli useita riikinkukkoja, lähes kaikilta kaikki pyrstösulat vietynä. Ennen niitä aitauksia oli piste, josta pystyi ostamaan yhden sulan ja pienen pussin riikinkukkoruokaa, jolla ruokkia niitä riikinkukkoja häkin raoista. Kiinassa mua varmaan harmittaakin eniten monien eläinten kurjat olot ja kaltoinkohtelu, ja toki myös se, etten pysty olemaan täällä kasvissyöjä.

    Xinghuassa ollessa asuttiin mun host perheen kanssa mun host isän vanhempien kotona. Niillä oli mukava koti, jossa sain nauttia muun muassa sellaisista ylellisyyksistä kuin toimivasta wifistä, lämpimästä suihkuvedestä ja vähän pehmeämmästä sängystä. En kuitenkaan ehtinyt ihan niin paljoa viettää aikaa tossa sängyssä, koska aikaisin nukkumaanmeno ei kuulu mun parhaisiin puoliin (tunnista elokuva) , eikä myöhään herääminen mun host sukulaisten parhaisiin puoliin. Joka aamu on ollut melko aikainen herätys, mutta ainakin on ollut aikaa kokea enemmän, ja paljon on koettukin!😊

    Kaiken kaikkiaan ehdin ihastua täysin Xinghuaan viime päivien aikana ja nautin joka sekunnista siellä. Kiinalaisten mittapuulla tuossa tosi pienessä (mun mittapuulla ihan semi suuressa) kaupungissa oli luonnetta ja meininkiä, jota jään kaipaamaan. Ennen sinne menoa odotin kauhulla, että ollaan menossa johonkin tuppukylään, jossa ei ole mitään tekemistä ja ehdin muumioitua ennen paluuta. Nyt kuitenkin ollaan matkalla takaisin Nanjingiin ja mulla on jo nyt vähän ikävä tuota kaupunkia.🧡