Kotiin päin

Silloin kun viime vuoden elokuun 15. päivä saavuin Pekingiin, kukaan, ei kukaan, tuntenut mua. Olin vaan yks tyttö Suomesta, joka oli lentänyt Euraasian mantereen halki valmiina alottamaan oman vaihtovuotensa. Nyt, 313 päivää myöhemmin istun koneessa matkalla takasin Suomeen, ja mun tähänastisen elämän varmaan vaikein ja koettelevin, mut myös tapahtumarikkain ja palkitsevin vuosi on takana.
       Niin mitä kaikkea nää kuluneet reilu 10 kuukautta on sitten sisältänyt? Lähemmäs 5000 kuvaa (mukaan lukien 199 teeselfietä), yli 1000 kilometriä juoksemista, frendejä 12 eri maasta, matkustamista 7 eri kaupungissa, 3 orientaatioleiriä, ja kaks eri host perhettä. Ja sitten toki deseittäin (ellei litroittain) sekä ilon että surun kyyneileitä, ja loputtomiin muistoja.         
      Täl hetkellä päällimäisin fiilis on varmaan kiitollisuus siitä, et mulla oli mahollisuus kokea tää kaikki. Tää vuosi sisälsi paljon sekä pohjamudissa kieriskelyä että huippukohtia, mut myös paljon ns. ”perusarkea”. Pohjakohdat kasvatti, opetti seisomaan omilla jaloilla, luottamaan omiin päätöksiin ja myös arvostamaan ihan normi arkea. Ja niin oon oppinut arvostamaan enemmän myös arjen pieniä iloja, kuten juoksemista auringonlaskun aikaan, talvisin lattialämmityksen maagisuutta ja kesäsin tuulettimen vetovoimaa, ja kuivissa kengissä kävelyä. Ja sitten oli näitä tosi erityisiä hetkiä, päiviä, viikkoja, jolloin elämä todella hymyili. Semmosta puhdasta iloa.                  Kiinasta ja Nanjingista eniten jään kaipaamaan kaikkia kavereita, jotka tapasin tän vuoden aikana, metron kätevyyttä, ja kuplateetä. Noi kaikki oli aivan vertaansa vailla. Kavereiden kaa tuli jaettua kaikki vaihdon ilot ja surut, ja heiltä pystyi kysymään apua silloin kun oli aivan hukassa, tai lintu kakkasi päälle ennen ekan tuntikellon soimista. Ja metro, ah, tuskin maltan odottaa järvelle palaamista, kun lähin VR juna-asema on 12 km:n päässä, ja oletan, et VR:n käsitys aikatauluista on yhä vähän suhteellinen. 119 teeselfietä puhukoon mun kuplateen kaipuun puolesta.
     Mutta mitä mä en jää kaipaamaan, on ilmansaasteet, ilmankosteus, ötökät (hyttysiä kuulemma riittää täl hetkellä hyvin myös Suomessa), ~80% ajasta pottuuntuneet myyjät, ja 13°c:n sisälämpötilaa marraskuussa. Ja en kyllä usko, että tuun kaipaamaan joulukoulua taikka sunnuntaikoulupäiviä, sisäelinten tyrkyttämistä ruokapöytään, taikka kiinalaista ajotyyliä.
      Ja jotain, mikä tulee nyt palatessa olemaan hassua (mut en tiiä jäänkö kaipaamaan tätä vai en) on se, että nyt mä en enää sulaudukaan massaan. Melkein koko mun elämän ajan oon aina erottunut ulkonäöllisesti muista ja oon saanut kyllä kuullakin siitä. Kummiskin viimisten 10 kuukauden aikana mä oon blendaantunut täysin joukkoon, ja oon myös tottunut siihen, että kaikki mun ympärillä näyttää melko samalta kuin mä. Muistan yhä, kuinka ekana koulupäivänä mä ihan vakavissani pohdin, et miten porukka ees erottaa kaverinsa massasta kun kaikki näyttää ihan samalta:D.
       Nyt palatessa monikin asia tulee olemaan hassua. Yhtäkkiä kaikki ymmärtääkin taas mun puhetta, mun ei tartte päivittäin käyttää kääntäjää, voin nukkuu ysii pidempään jos mua huvittaa, oon vapaa liikkumaan miten haluun, ja mun ei tartte enää haaveilla korvapuusteista taikka makaronilaatikosta; nyt voin mennä vaan kauppaan, ostaa tarvikkeet ja tehä ne. Niin tosiaan, enpä taia syödä riisiä ihan hetkeen, se tuli nyt vähän niiku nähtyä.
      Ai että, niin paljon on tullut koettua, mutta nyt on kyllä ihan kiva palata takasin kotiin. Varsinkin, kun Kiinassa oli just alkamassa vuoden kuumin ja kostein kuukausi, eikä mua erityisemmin harmita, etten jäänyt sinne kokemaan sitä livenä😁.              Tiivistettynä sanoisin, et vaihtovuosi on vähän kuin elokuva. Jokaisen vaihtovuoden pohjakonsepti on aika lailla sama (löytyy päähenkilöt, tapahtumapaikat, ”juonen” omat pohjat ja huippukohdat), mut samalla tavalla kuin jokainen tulkitsee leffat omalla tavallaan, jokaisen vaihtovuodesta muodostuu oma yksilöllinen kokemus. Esim. jos vaikka viis vaihtaria on samassa kaupungissa viettämässä vaihtovuotta, ja jakaa lukemattomia samoja kokemuksia yhessä, lopussa jokasella on se aivan oma versionsa vuodesta; vähän niin kuin leffassakin juoni ja tarina saa uusia vivahteita riippuen siitä, kenen näkökulmasta kuvataan.
      Ja niin, onhan vaihtovuosi lopulta aika pitkä aika. Ehkä parempi sana kuvaamaan vaihtoa leffan sijasta oliskin sarja, monella kaudella. Yleensä meno vaihdossa ei oo yhtä intensiivistä kuin kahen tunnin leffan aikana, vaan vähän niin kun sarjoissa, mukan on aika paljon semmosta perus ”arkea”. Joinakin päivinä ja viikkoina tapahtuu enemmän ja elämä tuntuu yheltä massiiviselta vuoristoradalta ylä- ja alamäkinensä, mut toisinaan päivän kohokohtia saattaa olla toimiva VPN yhteys tai se, että host perheen asunnon ovi aukeaa ekalla yrittämällä.
      Jos joku joka miettii vaihtoon lähtemistä lukee tätä tekstiä, niin tee se. Jos on semmoinen persoona, joka mielummin pysyy omalla mukavuusaluella, mut haluais kokeilla ja kokea jotain uutta, ja vaihtoon lähteminen on mahollista, kannattaa lähteä. Vaihtoon meneminen itessään on jo semmonenkin potkasu ulos mukavuusalueelta, että kyllä lähtee. Ja muutenkin, mukavuudenhaluinen tai ei, vaihtovuosi on semmoinen kerran elämässä kokemus, jota ei kannata jättää välistä. Vuosi, jonka aikana tulee koettua kuin toinen elämä♡.

P.S: Tää jää mun viimeseks tekstiks. Kiitos kaikille, jotka on lukenut näitä tekstejä ja ollut mun mukana kokemassa tätä vuotta:)

Viimeset päivät

Muistan yhä, kun silloin 307 päivää sitten istuin pikajunassa matkalla Pekingistä Nanjingiin. Kirjotin blogitekstiä; ihan niin kun nyttenkin; ja olin vaan parin hassun tunnin päässä mun host perheen ensitapaamisesta. -Pari tuntia sitten sanoin heipat mun host perheelle (joka sekin on ehtiny vaihtua täs vuoden mittaan), ja nyt oon pikajunassa matkalla Shanghaihin, josta lähen ~15 tunnin päästä koneella Suomea kohti. Silloin 307 päivää sitten vaihtoo oli vielä 308 päivää edessä, nyt jäljel ei oo enää edes yhtä kokonaista päivää.
     Tän viikon aikan on tullu sanottua niin monet heipat niin monelle eri tyypille, et täs kohtaa on jo aika paatunut olo. Vähän kaikesta. Heippojen sanominen on tuntunu vähän epätodelliselta, varsinkin kun useimpien kaa on tottunut näkee enemmän ja vähemmän pitkin koko vuotta, mut nyt jatketaan kaikki omia elämiä eri puolella palloa. Ja vaikka kaikki heipat on aika paljolti päättynyt lausahdukseen ”pitää tulla käymään, nähään sitten vielä joskus”, ei sitä tiiä, kuinka monen kaa sitä tulee lopulta nähtyä. Elämä näyttää.

Sen lisäks, et tää viikko on ollut yks jäähyväisten labyrintti, tää viikko on ollut myös pakkauskriiisien luvattu maa. Silloin kun vajaa kuukaus sitten pakkasin mun ekat rojut laukkuun ja pistin laukun postiin, ne silloiset ”pakkaamiskriisit” ei ollu yyyyyhtään mittään jos mun viimisien kolmen illan kriiseihin verrataan. Tää viikko oli THE pakkauskriisiviikko. Yhtenä iltana homma eteni siihen pisteeseen, et istuin puol tuntia stressaten ja terottaen mun pikkurilliä (mulla on muuten pienet kädet) lyhyempiä kyniä ja miettien, saisko sillä tavalla jotain grammoja pois. Varsinki ku kynät ihan alun alkaen painaakin niin kovin paljon (huoh). Loppujen lopuks yli puolet tosta kynäarmeijasta päätyi roskikseen anyway. Et fiksu ajankäyttö ja silleen.

Eilen oli viimenen koulupäivä, ja myös mun viimenen kokonainen päivä Nanjingissa. Koulupäivä meni yllättävän normaalia rataa (ajatellen et se oli mun vika päivä), ja heipat luokkalaistenki kaa jäi semi lyhyeks, kun kaikki oli kiireisiä ja stressaantuneita ens viikon loppukokeisiin valmistautumisen kanssa. Luokkalaisten lisäks tuli sanottua heipat myös meiän vaihtarivastaavaopelle, joka tarjos meille kaikille jätskit, mikä oli oikein kiva (varsinkin kun mun lounaskortissa oli jäljellä vaan 58 senttiä, ja jätski makso 64 senttiä). Ja sitten tuli sanottua hei hei meiän ”vakkarivaihtarien” joukos jo  about pari kuukautta olleelle ranskisvaihtarille, Themisille, joka jäi Nanjingiin viel kuukaudeks. Eilisen koulupäivän aikan Themis viel koristeli mun kengänpohjat kivana muistona, ja nyt en voi ikinä heittää näitä kenkiä menemään, taikka käyttää näitä sadesäillä. Miten sattuikin, et lähin just Nanjingista, jossa sataa suunilleen kolmas päivä. Mäkin koristelin Themisin kenkiä niinkin paljon, et kirjotin ulkoreunukseen ”La vie est belle”, joka on varmaan yks ainoista lauseista, jonka osaan ranskaks (shoutout sille parfyymimainokselle, missä tää luki).

Koulupäivän jälkeen mä ja Lilly ei voitukaan viettää meiän perinneperjantaita viimestä kertaa, kun Lillyn host perheellä oli muita suunnitelmia. Sinänsä aika harmi, mut onneks mun ei siitä huolimatta tarvinnut viettää mun vikaa iltaa Nanjingissa murjottaessa jonkun sillan alla, kun Daria saapui pelastamaan tilanteen mun dinnerideittinä. Sen jälkeen mä toimin vielä Darian personal tour guidena ja vein Darian yhelle kattotasanteelle ja viel lopuks Xunawu Lakelle. Muistan, kuinka mun tokana iltana Nanjingissa mun silloinen host perhe vei mut sinne järvelle ja ihastuin aivan heti Nanjingin taivaanrantaan. Ja niinpä mä halusin käydä näkemässä tän horisontin vielä vikaa kertaa, mun tokavikana iltana Kiinassa. Täs Xuonwu-kierroksessa oli myös jotain symboliikkaa (tokasta illasta tokavikaan iltaan), josta mä tykkään. Ilta päätty siihen, että mä päätin olla ekstra ja mennä puolet kotimatkasta taksilla, niin pystyin nauttii vielä vikaa kertaa Nanjingin iltamaisemista sen sijaan, että olisin vaan mennyt metrolla.

Tänään kävin vielä viimesellä juoksulenkillä, lounaalla host perheen kanssa, ja mahdutin mun kaikki loput rojut sisään laukkuihin. Näyttää siltä, että takasin päin meen aivan samalla laukkukokoonpanolla kuin mitä oli tullessa. En ois kyl uskonut, että näin kävis😂. Mut kuten jo mainitsin, täl hetkellä oon junasssa, mikä meinaa sitä, et laukut on nyt (vihdoin) pakattu ja hyvästitkin aika lailla heitetty. Matka kohti kotia on alkanut.

P.S: VPN ongelmien vuoks täs kohtaa ku saan tän vihdoi julkastua, jäljel on enää 13 tuntia... huhhuh

Kakkoskierros Pekingissä

Koska mulla tuli jo silloin helmikuussa aikas hyvin kierrettyä kaikki Pekingin päänähtävyydet, tällä kertaa ei tarvinnut stressata siitä, miten sitä ehtis kiertämään esim. Kielletyn kaupungin, maisemakukkulan , taivaallisen rauhan aukion ja taivaan temppelin saman päivän aikan. Ja niinpä oonkin viettänyt nää viime viis päivää semi rennosti kierrellen ja nauttien Pekingin ilmansaasteista mun henkilökohtasen matkaopas Julian johdolla.

Silloin perjantai-iltana kun saavuin Pekingiin, jouduin pahasti pettymään, nimittäin Pekingin kuumuus tosiaan löi vastaan heti junasta ulos astuttua kuin jonkun kuuma hönkäys liian lähellä naamaa. Mä kun olin kovasti toivonut, että Peking olis ollut Nanjingia viileempi. Ei se mitään, pian mä jo pakenin Pekingin kuumuutta takas ilmastoituun metroon, ja jotenkin onnistuin löytämään tieni ekal yrittämäl Julian luokse Pekingin kirjastoon. Tai enemmänkin sinne kirjaston pihalle; kun olin selvinnyt metrosta sinne kirjastolle asti, kävelin Google Mapsin johdolla täyden ympyrän sen kirjaston pihapuistossa yrittäen näyttää siltä, että tiedän muka mitä teen. Paikalla olleet tädit sai varmaan hyvät naurut. Mut onneks Julia lopulta löys mut (metroasemalta, jonne kävelin takas sen jälkeen kun Google Maps näytti mulle keskisormea), ja sitten me mentiin yhessä korealaisen ravintolan kautta (jonka ruoka luojan kiitos pysyi kiltisti sisällä mun vatsassa) Julian host perheen kämpälle. Sanoisin, et Julian host perhe asuu semi länsimaalaistyylisessä kerrostaloasunnossa. Hauskana faktana se, että heiän asunto on vähän harvinaisemmin kahessa eri kerroksessa (tosin ne molemmat kerrokset on semi pieniä). Tutustumishetken ja sen semmoisten jälkee ilta päättyi keskiyön opiskeluhetkeen, jossa mä kuulostelin mitä turhimpia HSK 6-testin sanoja Julialta. Tähän opiskeluhetkeen osallistui myös vesimelonikulho ja Julian 10-vuotias host sisko, joka oli myös tunti sitten innokkaasti esitellyt mulle kaikki omistamansa kiinankieliset kirjat, muun muassa lempiarvoitus/kompakysymys-kirjansa. Arvatkaa vaan, osasinko vastata niihin arvotuksiin, jotka hän kysyi multa (höm höm, kiinaks). Ainakin yritin.
     Sen verran tuli massanähtävyyksillä pyörähdettyä, että kun lauantaina (jolloin tuli muuten täyteen 10 kuukautta, huhhuh) Julian ahteri oli vielä tiukasti kiinni kirjaston penkeissä hänen päntätessä HSK 6 testiin (ite olin sen verran luuseri, et suoritin sen HSK 4 testin reilu kuukaus sitten), mä menin Julian host äidin ja erään oikein mukavan uus-seelantilaisen leidin kanssa uudelleentsiigaamaan Kiinan muurin. Kyseessä oli eri pätkä kuin silloin helmikuussa, ja tää muurinpätkä muistuttiki enemmänki intensiivistä rappustreeniä vuoristossa, kuin kasuaalia vaeltamista. Aamupäivän kääntyessä keskipäivään, ihmisiä alkoi tulvimaan mestoille sen verran enemmän, ja lämpöasteetkin kapusivat sen verran korkeammalle, että päätettiin lähteä paluumatkalle takas pilvenpiirtäjiä kohti.

Sunnuntaiaamuna Julia suoritti HSK 6 testinsä ja sen jälkeen hänkin pääs vihdoin vaihtamaan lomamoodille (jossa mä oon viihtynyt jo reilun kuukauden). Suunnattiin lounaalle viime keskiviikkoviboja muistuttaen yhteen Pekingin kalleimmilla ja moderneimmilla alueilla sijaitsevaan saksalaiseen ravintolaan, jossa ei kyllä ollut valittamista. Teemaan sopivasti jatkettiin sieltä silkkikatu-nimiseen tuliaiskauppakeskukseen, jossa useimmilta turisteilta huiputetaan lompakko kevyeks. Siellä kauppakeskuksessa täysin samanlainen viuhka jonka ostin Nanjingin Fuzimiaossa 10 yuanilla makso 450 yuania. Mä ja Julia kummiskin kiristettiin yhen jos toisenkin myyjän hermoja tinkimällä hinnat kolminumeroisista kaksnumeroisiks, ja saatiin lopulta kerättyä ihan hyvänkokonen tuliaissaalis ja vieläpä kohtuuhintaan☻.

Eilen vuorossa oli Fun Park, josta mulla tuli vähän mieleen se mikälie huvittelupaikka Helsingin alla, jossa mursin mun käsivarren silloin 8-vuotiaana. Täl kertaa selvisin kuitenkin ulos kaikki luut ehjänä, ja meillä oli kyllä aikas mukavaa porukalla siellä maan alla trampolinien, vaahtopala-altaiden, kiipeilytelineiden ja laseresteratojen seassa. Mun suosikki oli kummiskin törmäilyautorata, jollasta en oo päässy testaa vuosiin. Tosin ajatellen, et mun olis tarkotus alottaa autokoulu varmaan jo ens viikolla, mun törmäilyradan ajotaidot ei ollut ne kaikista vakuuttavimmat.

Ennen tänne Fun parkiin menoa mulla ja Julialla oli melko intensiivinen aamu, kun juostiin pankilta toiselle. Vaikka oon aina pitänyt itteeni semi nopeena kävelijänä (mun pituutta ajatellen) ja harrastan kestävyysjuoksua, meinas siitä huolimatta tuskanhiki valua, kun yritin pysytellä 176cm pitkän Julian perässä. En voi uskoo, että käveltiin ja juostiin kartan mukaan 28 minuutin matka ehkä n. 13 minuuttiin, varsinkin kun meillä ei oikeesti ollut edes mikään hengenhätä; pankit harvoin vaihtaa paikkaansa puolen tunnin sisällä. Kirsikkana kakun päälle sitten kun viimein saavuttiin sille pankille, automaattipankki olikin väliaikasesti suljettuna ja vaikka yritettiin kaikkia muita keinoja saada Julian käteinen siirrettyä sen kortille, lopulta meidän piti nöyränä venata sen automaatin uudelleenavautumista. Joka muuten tapahtui varmaan n. 15-20 minuuttia meiän saapumisen jälkeen; sen verran kun olis mennyt aikaa tolle pankille kävelyyn normaalissa kävelyvauhdissa.
     Eilen ilta oli kummiskin omalla tavallaan rento ja kiireetön ihan aamunkin edestä; vietettiin reilut kaks tuntia taksissa Pekingin ruuhkassa matkalla Julian host perheen valitsemaan illallisravintolaan. Metrolla sinne olis mennyt varmaan kolmes vartissa, mut hei, ainakin meil oli mukava taksi. Myönnän, et ton taksimatkan loppuhinta vähäsen kirpas, mut helpompaa sen nielemisestä teki se, et Suomessa olisin joutunut maksamaan tosta matkasta saman luvun mut euroina.

”Lompakkoystävällisesti” (hehe) mun Pekingin matkan kaikki illat on päättynyt ravintolavierailuun, tosin joka ilta eri kokoonpanolla. Perjantaina syötiin Julian kanssa kaksistaan ne nuudelit, lauantaina mentiin Jakobin (saksalainen yfu vaihtari) kanssa crazyones-nimiseen mestaan, sunnuntaina illallistettiin Julian italialaisten frendien kaa meksikolaisessa ja sen jälkeen nautittiin HSK-stressivapaasta illasta, ja eilen oli vuorossa lampaanjalka hot pot Julian host perheen kanssa. En oo mikään hot potin suuri fani, enkä oo oikeen koskaan pitänyt lampaanlihasta (edes silloin kun en ollut kasvissyöjä), ja vielä mukavana lisämausteena (kirjaimellisesti) eilisillan hot pot liemi oli tulista ja mun tulisuuden sietokyky on luokassa olematon. Mut positiivisuuden kautta, seura ei ollut sen hullumpaa, ruoka mun odotuksia parempaa (tulisuusaste mun onneks tosi lempee), ja illast ei ainakaan puuttunut actionia, kun Julian 2-vuotiaan host veljen vatsansisältö tuli sanomaan hei ulkomaailmalle. Ihan action actionia loppuiltaan tarjoili vielä Julian host isä, joka vei meidät tän illallisen jälkeen kattomaan leffan Man in Black. Ei hullumpi leffa, vaikka Eiffel tornin sisäpuolessa aistin vähän photoshoppausta; siinä ei ollut pahemmin (mitään) yhtäläisyyksiä sen Eiffel tornin sisäpuolen kanssa, minkä ite näin n. kuus vuotta sitten.
     Ja tänään vikana päivänä meno on ollut äärimmäisen rentoa. Vietettiin suurin osa aamupäivästä Julian kanssa nauttimalla Pekingin paahtavuudesta yhellä kattoterassilla, josta suunnattiin myöhemmin kevyelle lounaalle japanilaiseen ravintolaan, jonka miso-keiton 3 kk Japanissa vaihdossa ollut Rafi (tsekkivaihtari niitten kuuden aikavyöhykekellon kaa) arvio 2,5/5. Lopuks kunnioitettiin perinteitä sen verran, että käytiin nappaamassa jätskit Dairy Queenista, josta Julia osti mulle jätskin myös viime kerralla kun olin Pekingissä. Tällä kertaa maksoin kummiskin ihan ite:D.

Jätskien jälkee oliki jo aika lailla aika lähtee takas asemaa kohti, ja miten sattukaan, et mun saattojoukko oli aivan sama kuin viime kerralla; ainoastaan Herti puuttui (lomalla Xianissa). Tosin toisin kuin viimeeks, nyt heippojen sanominen, oli täysin eri; täl kertaa kukaan ei tiennyt, millon nähään seuraavan kerran. Paljon on heitelty ehotuksia ilmaan, mut aika näyttää, mitkä niistä lopulta toteutuu. Tuntuu kummiskin liian surullisesta aatella, että tää iltapäivä olis ollut vika kerta kun näin kaikki nää mahtavat tyypit livenä, joten eiköhän tässä jotain keksitä. Meil kaikilla on kummiskin viel koko elämä edessä:)).

Ja nytten oonkin sitten matkalla takas Nanjingiin. Pekingin kuorman purkamisen jälkeen pitäis alkaa jo pakkaamaan kotia kohti. Viis päivää jäljellä. Ei oikeastaan sitäkään. Huomen on kummiskin koulua ja 5.30 herätys oottaa. Sanoisin, että auts.

On the go -elämää

Nyt kun tää viikko on jo kääntymäs viikonloppuun, vois olla hyvä aika tehä pikku katsaus siihen, mitä mun varmaan koko vaihdon hektisin viikko on pitäny sisällään. Sanoisin, et parhaiten tätä viikkoa kuvaava sana on epäilemättä kaoottinen. Ihan sanan jokaisessa merkityksessä.
     Elikkä kuten jo viimeeks mainitsin, täl viikol oli meiän vaihtarien lomaviikko, ja koulualueen sijast kierreltiin aika paljon Nanjingin katuja. Oltiin edellisten viikojen aikan mietitty jo valmiiks jonkinlaisii suunnitelmia ajatellen, et mitä haluttais tehä tän viikon aikana yhessä. Loppupeleis suunitelma A ku mmiskin vaihtu suunnitelma B:ks, C:ks ja D:ks riippuen siit kuin pahasti mentii metsää milläki kerralla.
     Maanantain Lillyllä, Vincellä, Georgialla ja mulla oli tämmönen hieno idea mennä yhessä yhteen trampoliinipuistoon polttamaan viimesten 10 kuukauden aikana kertyneitä kalorivarastoja, mut lopulta kun viimein kolmen kartan ja kahen taksimatkan voimin löydettiin tiemme perille toiselle puolelle Nanjingia, bounce zonen ovessa olikin nätti lappu, jossa luki et paikka on suljettuna 10.-14. kesäkuuta, eli just tän viikon maanantaista perjantaihin. Ai kuinka kätevää. Ja niin me sitten jotenki päädyttiinki täydentämään meiän taksimatkoista tyhjentyneet vatsat vohvelikahvilaan.

Tiistain Suomi palas takasin maailmankartalle, kun mä onnistuin löytämään ei yhen vaan kaks(!) eri suomalaisporukkaa fuzimiaosta tuliaismetsästysreissun aikana. Eka porukka löyty ihan sattumalta, kun tsiigailin kojutarjontaa, ja bongasin erään kojun edest ryppään vaaleita lapsia ostamas eräst ”katuruokaa”, jota varmaankin niinkin moni kuin ei sitten niin kukaan paikallinen ostais. Kyseessä oli siis semmoiset kovan marengin koostumusta muistuttavat nesteytetyssä vedyssä/typessä? (siit on jo varmaan kolme vuotta kun viimeeks katoin MasterCher Australiaa) keitetyt värikkäät palleroiset, jotka maistuu melkeen yhtä täyteliäiltä ja suussasulavilta kun styroksi. Hauskana efektinä noitten pallojen pureskelu kummiskin aiheuttaa suuhun vähän kuin kylmän höyrysaunan (jep myönnän, itekin sorruin testaamaan näitä palleroisia viime syksynä). Anyway, sit kun olin bongannut nää lapsoset (yläasteikäset jos rehellisiä ollaan), menin Vincen ja Georgian kaa kasuaalisti niitten lähettyville kuuntelemaan niitten puhetta, ja yritin erottaa, et mitä kieltä ne puhuu. Hävettävää kyllä, mut mun piti kuunnella ainakin kuus lausetta, kunnes viimein hiffasin, et ne puhu suomea. Ja sitten kun vihdoin aktivoin mun suomen kielen taidon takas päälle, kävin semmosen nopeen ”small talk”-keskustelun heidän kaa, ja sain selville, et he oli Lahdesta ja luokkaretkellä täällä Nanjingissa. Elikkä meni toi keskustelu sentää paremmin kuin silloin kuukaus sitten kun pari lahtelaista ukkelia oli vierailulla meiän koululla. Ja hei, luokkaretki kuulosti siltä, et näit suomalasii oli enemmänkin kuin ne viis jotka oli siin kojulla. Niinpä mä, Vince ja Georgia alettiin metsästää muit länsimaalaisia porukoita siin toivossa, et ne olis kans suomalaisia. Ja me löydettiinki eräs pariskunta, joka käveli ulos eräästä putiikista mutisten suomea. Kummiskin suomalaisena ujopiimänä mul meni sen verran kauan aikaa kerää rohkeutta avata suuni täl kertaa, et siihe mennes kun olin valmis, he oli hyvää vauhtia menossa meistä kolmesta pois päin. Ehkä sillä, et mun rohkeuden keruun aikana me vähän niin kuin kierrettiin pienen pieni ympyrä niitten perässä, oli jotain vaikutusta siihen, kuinka tän pariskunnan kävelyvauhti vähän nopeutui silleen ”yks kaks”.

Oon muutamaan otteeseen maininnut, kuinka oon ain silloin tällöin ollut oleskelemassa keskustassa olevassa Nanjingin kalleimmassa kauppakeskuksessa, Deji Plazassa. Yleensä mun oleskelun syitä täs kauppakeskuksessa (jossa mulla ei oo varaa ees useimpien liikeiden paperikassiin) on läpikulku, H&M visiitti tai esim. ruokakauppareissu. Tai sitten Deji Plazan vessat, jotka hohtaa kirkkaampina kun Pikku Myyn hopeetarjotin ”talvi Muumimaailmassa”-jaksoissa, ja on siten kovia kokeneita lattiareikätoiletteja miellyttävämpi vaihtoehto. Elikkä siis aika tosi tosi harvoin (ei koskaan) mun vierailun syy Deji Plazaan on shoppailu (muualla kuin H&M.ssä). Keskiviikkona mä, Lilly ja Georgia kummiskin toteutettiin meiän masterplääni, jos tekeydyttiin rikkaiks parhaamme mukaan, ja mentiin kattelemaan ja kokeilemaan Deji Plazan tarjontaa ihan Louis Vuitton-mekosta Rolexeihin asti. Alkuperänen plääni oli semmonen, et yks meist (en mä, koska näytän kiinalaiselta) tekeytyis rikkaaks, ja loput kaks olis assistentteja. Aluks tän rikkaan oli tarkotus olla Lilly (meist kolmest pisin ja vaalein), mut lopulta Georgia pääty esittämään 40-vuotiasta leidiä Lillyn mekossa ja koruissa Lillyn laukulla ja mun kengillä varustettuina. Lilly esitti rikasta teiniä, ja mä olin Georgian sisko (tosin kaikki kaupat oletti et mä olin Lillyn ja Georgian personal translator, joten esitin sit sitä). Ja yllättävän moni kauppa osti meiän tarinan (Kiinaan tulee yleisesti aika paljon rikkaita länsimaalaisia shoppailemaan), ja esim. Rolex oli ihan valmis myymään Georgian sovittaman kellon siinä ja nyt. Valitettavasti jouduttiin kummiskin sanomaan, et ”taidetaan harkita viel hetki”.

Tän onnistuneen huiputuksen (nimi siitä et myyjät otti meiät tosissaan, ei siitä et oltais onnistuttu huiputtamaan esim. kameratoimintoi) jälkeen taidettiin luulla et ollaan oikeesti rikkaita; mentiin välipalalle kahvilaan, jossa kakkupalan keskihinta oli reilut yheksän euroa. Oltiin tosin jo kauan kauan sitten sovittu, et mentäis sinne, jos päästäis läpi meiän HSK-testeistä, et sen nojalla. No, nyt on testattu ja sanoisin et jos lompakko ei oo ratkeamaisillaan seteleistä, ettisin toisen kahvilan. Päivälliselle mentiinkin Georgian kaa Vagetale-nimiseen ravintolaan (jos on tullut käytyä ihan kiitettävästi, suosittelen), jossa kahen henkilän dinneri makso yhteensä vähemmän kun yks kakkupala tossa iltapäivän kahvilassa.
     Torstaina oli tarkotus olla tämmöinen ”massiivinen miitingi”, jossa me kaikki Nanjingissa olevat ja pari Nanjingin ulkopuolella olevaa vaihtaria tavattais yhessä, mut ei meitä ollut lopulta kuin seittemän. Ei meitä vaihtareita ees taida olla täällä Nanjingissa ainakaan kymmentä enempää, mut eilen esim. Vincellä oli pakkauskriisi ja Georgia oli jonkin yhen päivän ihmekuumeen kourissa. Me seittemän käytiin kummiskin yhessä lounaalla, ja testasin menussa ollutta Helsinki-burgeria (jep, mitä ihmettä??), mut ei se ainakaan mun mielestä Helsingiltä maistunut.

Illalla kävin dinnerillä mun edellisen host äidin kanssa, joka oli visiitillä täällä Nanjingissa. Tekstasin hänelle eilisaamuna vähän sattumalta ekaa kertaa puoleen vuoteen, ja kaheksan tuntia siitä istuttiin samassa illallispöydässä. Vaihdettiin kuulumisia ja juteltiin niitä näitä kiinalaisen ruoan ääressä. Eli kai mun kiinan kielen taito on lopulta olematonta suurempi ajatellen, et pystyttiin keskustella semi sujuvasti puolisen toista tuntia (kumpikin ymmärs suurimman osan toisen puheesta). Mut sanoisin, et aikamoista sattumaa, et satuin tekstaamaan hänelle just silloin, kun hän oli vierailulla Nanjingissa, ja tuplasattumalta meil molemmilla oli vapaata illasta, niin pystyttiin vielä ihan nähdäkin😊.
     Ja tänään, 303 päivää sen jälkeen kun saavuin Kiinaan, oli se päivä, kun oli aika sanoo heipat Georgialle ja Vincelle, jotka molemmat lentää kotiin sunnuntaina. Ollaan viime syyskuusta lähtien nähty taikka juteltu oikeestaan päivittäin, ja nyt en tuu näkee kumpaakaan heistä pitkään aikaan. Varsinkin viime kuukausina Lilly, Georgia, Vince ja mä ollaan usein oleskeltu nelistään saaden enemmän ja vähemmän fiksuja idiksiä, toteutettu niitä enemmän ja vähemmän fiksuja idiksiä, ja muutenkin koettu yhessä vaihdon iloja ja suruja. Vincen kaa mulla on ollut viime aikoina tapana kävellä koulusta muutaman kilsan reitti hakemaan merisuolakahvia, ja vielä tänäänkin mentiin hakemaan yhessä meidän viimeset merisuolakahvit. Georgia on koko vaihdon aikana näkynyt semi useesti mun blogiteksteissä ja voisin kirjottaa kirjasarjan siitä, mitä kaikkee on tullut Lillyn ja Georgian, ja Georgian kaa koettua. Molemmat sekä Vince että varsinkin Georgia on ollut ihan äärettömän läsnä ja iso osa mun vaihtovuotta, ja tuntuu ihan epätodelliselta ajatella, et sitä ei tiedä, milloin nään Georgian tai Vincen kaa seuraavan kerran.

On myös hassua ajatella, kuinka alussa oli vähän niin kuin mä ja Lilly, sit tutustuttiin AFS vaihtareihin ja kuviot muuttu, mutta nyt on taas mä ja Lilly. Tavallaan alotettiin tää vaihtovuosi yhessä täällä Nanjingissa Lillyn kanssa kun ei viel tunnettu Georgiaa ja Vinceä, ja nyt me myös lopetetaan se yhdessä, kun Georgia ja Vince on lähtenyt kotimatkalle.

Mäkin tosin lähin Nanjingia pakoon pikku matkalle; istun täl hetkellä pikajunassa matkalla vikaa kertaa Pekingiin näkemään mun vaihtarikavereita. Matkakumppanina mulla on kahen kånkenin ja tuliaispehmolelujen lisäks kevyt ruokamyrkytys part 8 (tai jotain sinnepäin), joka tais tulla siitä, kun söin eilen pitkästä aikaa vähän raskaampaa kiinalaista ruokaa mun edellisen host äidin kaa. Varsinkin kun tällä viikolla kun on tullu pääosin elettyä länsimaisel vähän kevyemmäl ruoal. Mut ei anneta sen häiritä, eiköhän täst tuu ihan kivaa silti. Ainakin oon onnellinen täst lepposast junamatkast, joka on eka hetki täl viikolla, kun pääsee oikeesti hengähtämään hetkeks:D.

P.S: Niin että tää oli siis tiivistelmä, pois jäi esimerkiks kaikki 59069 kriisiä, jotka tuli koettua tän viikon aikana😂

Diipa daapa

Täl viikolla oli oikeestaan vaan kolmen päivän kouluviikko sen johdosta, että tiistaina Lilly ja mä mentiin bca-oppilaitten kaa päiväretkelle Changzhoun dinosaurus-puistoon, ja perjantaina oli vapaakoulupäivä lohikäärmeveneiden juhlan vuoks. Vapaapäivä, jota ei poikkeuksellisesti tarvinnut ees korvata sunnuntaikoulupäivällä. Mitä luksusta.
     Changzhou on siis Nanjingin vieressä oleva parin miljoonan asukkaan pikkukaupunki, jonne pääsee Nanjingista ajamalla parissa tunnissa. Tiistai aamupäivänä aika lailla koko bca ja me saavuttiin tän Changzhoun dinosaurus-puiston laitamille kuuden bussin voimilla, ja valmiina viettämään päivää koulun seinien ulkopuolella. Alussa oli toki kiinalaiseen tyyliin enemmän ja vähemmän sähläystä, mutta lopulta me päästiin puiston sisäpuolelle ja sitten olikin vapaat kädet, kunhan ilmottautui takasin paikalle pyydettyihin aikoihin.

Vapautuksen jälkeen ei mennyt kovinkaan kauaa kunnes mulle ja Lillylle selvisi, että siitä huolimatta, että laitejonot ei näin arkisena hellepäivänä niin pitkiä ollutkaan (paitsi tottakai vesilaitteeseen johon olis jonottanut yhtä kauan kuin Disneylandissa Mikki Hiiren tapaamiseen)(aka 75min)), aikaa jonottamiseen meni silti aika ruhtinaallinen määrä. Syynä tähän oli se, että ”turvatarkastukset” ennen laitteiden käynnistymistä vei enemmän aikaa kun länsimetron valmistuminen. Sen jälkeen kun selvitti tiensä laitealueelle, homma meni suunilleen niin, että ensin joku tuli kiinnittämään vyöt ja tarkistamaan et kaikki on okei, sitten sen jonkun partneri tulee tarkistusreissulle, ja lopuks viel sen jonkun partnerin pikkusiskon kaverin serkkukin tulee vielä tarkastamaan, että onhan kaikki nyt kunnossa. Parasta oli vielä se, että kun tarkistuksen tarkistuksen tarkistukset oli tarkistettu, joku lilliputti päätti et ”ei mua huvitakaan”, ja voila, kaikki muut pääs oottelemaan vähän lisää.
     Tosin toisinaan jonottaminen oli oikeestaan aika mukavaa, kun jotkin jonotustilat oli rakennettu ilmastoituihin sisätiloihin, jossa pystyi hyvin sulatella lounaan virkaa toimittanutta mikropastaa (tai jotain muuta yhtä tasokasta) laitteeseen pääsyä odotellessa. Ja kun jonotuksista ja laitetarkastuksista oli selvitty, melkeinpä kaikki laitteet osottautu aika tasokkaiks ja ihan jonotuksen arvoseks. Aika suosittuna trendinä monessa laitteessa oli ympäri meneminen/kova vauhti/ 360° silmukat/ kaikki edeltävät yhdistettynä.
     Tää dinosaurus-puisto oli jaettuna useampaan erinäiseen alueeseen, ja kaikilta alueilta löytyi laitteiden lisäks myös kaikenlaisia muita enemmän ja vähemmän huvi- ja teemapuistoille perinteisiä pisteitä omien rahojen ja terveyden kuluttamiseen. Aika oli kumminkin sen verran rajallista, että me ei Lillyn kanssa ihan hirveästi tutustuttu tän teemapuiston menuun laite- ja (vajavaista) ruokasektiota lukuunottamatta. Lisäks osa puistosta oli määrä aueta vasta heinäkuun puolella; joko uudelleenrakennuksen tai ultimaattisen amazon-sään odottelun vuoks. Nähtiin me silti alkuiltapäivästä koko puiston läpi kiertänyt paraati, joka oli vähän samantyylinen kuin Disneylandin paraati, mut pienemmässä mittakaavassa. 

Kaiken kaikkiaan vois sanoa, että kaikki kuus bussilastillista vietti oikein mukavan päivän tässä Dinosaurus-puistossa, kukin omalla tavallaan. Monet toki käytti pääajan laitteisiin, mut huomattava osa näytti keskittävän energiansa myös piknikkiin, tuliaiskauppoihin, tai sitten vaikka olinpaikan vaihtamiseen sen mukaan, missä oli paras ilmastointi.

Keskiviikkona vuorossa oli viimeset koristreenit, jossa ilmastointi ei tosiaan olis ollut pahitteeksi. Treeni alkoi sillä, että perinteisesti puolet siitä puolesta porukasta jotka tuli paikalle oli myöhässä. Kuitenkin vähemmän perinteisesti sen jälkeen kun suurin osa oli paikalla, oli pieni ”palkintojen jako”, jossa kaikki sai vähän niin kuin positiivisesti niitten korispeluuluonnetta kuvaavan palkinnon. Valitettavasti mun lämpövaurioituneet dementoituneet aivot ei enää muista edes kolmasosaa noista palkintojen kuvailuista, mutta ne oli hyviä. Yks tyttö sai suussa poksuvia karkkeja sen johdosta, että pelaa aina täysillä.
     Torstaina oli viimeinen liikan ja hissan tunti. Viimenen hissan tunti tuntui kieltämättä vähän haikeelta, varsinkin kuin näistä kaikista bca-tunneista mille ollaan osallistuttu, hissan tunnit on olleet varmaan ne mielenkiintoisimmat ja mukavimmat, ja myös ne tunnit, joissa me vaihtarit ollaan eniten oltu osa porukkaa. Hissan tuntien opettaja Mister Wilson oli ja on aivan mahtava opettaja oikeella määrällä kuria ja huumoria, ja hissan tunneilta oon myös oppinut jotain ihan oikeasti hyödyllistä. Saatiin vielä kaikki kiitoskortit meiän mukaan, ja otettiin yhteiskuva tunnin päätteeks. Ja vaikka heipat tuntui haikeilta, ainakin onnistuttiin välttämään se 1500 sanan essee ja loppukokeet, jotka olis ollut tiedossa ens viikolla😁.

Torstaina meistä vaihtareista vastuussa oleva opettaja vei meidät vaihtarit parin opettajan kera niin sanotusti vikalle yhteiselle lounaalle. Pienet kommunikointiongelmat toi vähän actionia tähän lounaaseen, mut alkutahmeuden jälkeen kaikki meni sujuvasti loppuun asti. Tää kyseinen ravintola sijaitsi Nanjingin kalleimmassa kauppakeskuksessa, meillä oli oma yksityishuone, ruokaa oli tarjolla suunilleen kolmelle sukupolvelle, ja seura oli vertaansa vailla. Ei valittamista:).

Perjantaina oli sitten tää lohikäärmeveneiden juhla, jolloin usein soudetaan kilpaa lohikäärmeveneillä ja syödään pyramidin muotoisia zongzi-nimisiä ”riisikakkuja” (tosin pehmeitä). Mä en nähnyt yhtäkään venettä, mutta aamupalaks oli zongzeja. Tiivistettynä tarina tän juhlan takana on tarina Qu-nimisestä ministerirunoilijasta, joka hukuttautui protestina sen aikaiselle korruptiolle ja aluevaltauksille. Sitten ihmiset alkoivat heittelemään näitä zongzeja jokeen, jotta kalat söis niitä Qun ruumiin sijasta. Lohikäärmevenekilpailuiden tarkotus on kuvastaa ihmisten yritystä pelastaa Qu hukkumiselta. Tarinaan liittyy viel muitakin osatekijöitä; yhtenä niistä talojen ja asuntojen eteen laitetaan eräänlaisia puunoksia, vähän samaan tapaan kuin Suomessa juhannuksena ovenpielissä on juhannuskoivuja. Tosin näitten kiinalaisten puunoksien virkana ei oo tuoda hyvää onnea, vaan estää erästä henkeä viemästä kaikkien talossa olevien henkeä. (Lähteinä mun muistikuvat esitelmästä jonka kuulin n. kolme viikkoa sitten enkun ja kiinan sekotuksella + wikipedia, älkää tuomitko)              Lauantaina pääsin Georgian host perheen kutsumana lounastamaan Georgian host perheen ja heidän parin tuttavaperheen messiin. Näist kahdesta tuttavaperheestä toisessa niistä isä oli tanskalainen ja toisessa perheessä ruotsalainen. Koko pöytäseurueen kesken keskustelu kummiskin kulki (mun onneks) englanniks ja kiinaks; mun tän hetkinen ruotsin kielen taito on tasolla olematon. Mutta mielenkiintosta oli se, että tässä puolitanskalaisessa perheessä se isä puhui lapsille tanskan sijasta englantia, ja jos en oo täysin väärässä, äitikin taisi kommunikoida englanniks (vaikka oli kiinalainen).
     Tässä semmoiset kolme tuntia kestäneessä lounaassa päämenuna oli rapuja ja hummereita n. kymmessä eri kastikkeessa. Ihan vaihtovuoden alusta lähtien on tyrkytetty näitä saksikavereita, ja alusta lähtien oon onnistunut niitä välttelemään, mutta se putki meni eilen. Mun viimesimmistä rapujuhlistakin taitaa olla se reilu kymmenen vuotta, niin vähän oli taidot ruosteessa. Mut Georgia sen sijaan on tähän mennessä jo ihan rapumestari; sen host perhe syö rapuja oikeastaan viikottain. Mua ei tosin haittaa olla olematta rapumestari, ja Georgian lisäks mun luottokaveriks muodostui pöydän salaattikulho.
     Tän vauhdikkaan viikon päätti museoreissu, kun mentiin Lillyn kanssa uudestaan vierailulle Nanjingin museoon, jossa ei olla kumpikaan käyty sitten lokakuun. Nytkään paluun syynä ei ollut kaipuu Nanjingin historiallisten esineiden keskelle, vaan paluu täs museossa sijaitseville potentiaalisille tuliaskauppoille ja niiden uudelleentsekkaukselle. Ja vaikka pääpainona olikin tuliaisten löytö, ehdin mä silti uudelleentsekata myös mun lempipaikat täst museosta ja ottaa pari kuvaakin. Et vaik tän museon sijainti ei ollukaan mikään ihan optimi, tän päivän uusintareissu osottautu oikein kivaks:)). Lisäpropsit museolle viel siitä, että se oli meille ulkomaalaisina ilmanen, ja ilmastointi toimi oikein loistavasti.

 Jep jep, yhteenvetona sanoisin et ei tästä viikosta oo ainakaan menoa taikka lämpöasteita puuttunut, ja tilanteen ei pitäis pahemmin muuttua ens viikkoa ajatellen. Ens viikolla meil vaihtareilla on nimittäin vapaaviikko koulusta, kun AFS vaihtarit lentää ens sunnuntaina takasin kotimaihinsa. Huhhuh, aika se vaan vähenee, meno se vaan kiihtyy:D.

P.S:  Tiiättekö sen tunteen kun alottaa jotain ja sit siin puolvälin jälkeen miettii et ehk ois pitänyt toimii toisin? Saanen esitellä: tää blogiteksti jonka just luit. Kummiskin kolmen tunnin rustauksen jälkee keskiyön lähestyessä päätän jättää tän tähän. Nyt tää teksti ainakin kuvastaa hyvin tätä viikkoo; matka alko fillarilla, mut nyt mennään komeetalla☻ (tai ainakin jollain mun nettiyhteyttä nopeemmalla)

DIY kesälomaviikonloppu

Päivät alkaa tosiaan vähetä. Oikeastaan vois sanoa, et helmikuusta lähtien (kun kuus kuukautta oli jo takana) aika on mennyt ihan äärettömän nopeesti. Ei sitä oo kummiskaan niin paljoa aatellut, että tää vaihtovuosi tosiaan lähenee loppuaan, ja koht on jo kotiinlähdön aika. Ja niin vähän kuin aikaa onkin enää jäljel, silti tuntuu yhä tosi absurdilta ajatella, että pian tää vuosi loppuu. Vaikka oon jo ehtinyt kriiseillä tuliaisista ja ihan ostaakin niitä, palauttaa kirjastokortin, lähettää yhen matkalaukun tulemaan Suomeen etukäteen, karsii vaatteita ja hankkiutuu eroon vähemmän tarpeellisista kamppeist, ja miettii miten pakata takas päin, ei sitä oo sinänsä sisäistänyt, mitä varten oon sen kaiken tehnyt. Niin monta kertaa kuin oonkin miettinyt paluuta ja ihan kaikkee siihen liittyvää tän vuoden aikana, ja vaikka nyt tosiaan on jo kaikennäköset paluujärjestelyt käynnissä, ei sitä paluuta vaan oikein tiedosta. Varmaan vähän samalla tavalla kuin jos suunnittelis omia häitä. Vaikka käyttäis kuinka monta kuukautta hääjärjestelyihin ja niistä stressaamiseen, ajatus siit et ”x on se päivä kun mä meen naimisiin”, on varmaan silti aika kaukasenolonen, kunnes vihdoin on se päivä x.
     Pari päivää sitten perjantaina oli viiminen yfu-valmennus, nimittäin pro (post return orientation) ja silloin me Jiangsussa olevat yfu-vaihtarit nähtiin viimestä kertaa porukalla. Ite valmennus ei kestänyt parii tuntia kauempaa ja se olin melkosen yhtä tyhjän kanssa jos nyt rehellisiä ollaan. Ihan ne sen valmennuksen yfu-volunteeritkin sanoi et niillä ei oo mitään hajua, miten niiden siinä valmennuksessa olevien harjotusten on tarkotus valmistaa meitä paluuseen. Ei ne varmaan kauheesti valmistanutkaan, mut oli silti kiva nähä viimestä kertaa tolla yfu-porukalla. Ton valmennuksen loppupuolella meistä kaikista vaihtareista kuvattiin yksitellen viel pieni video meidän host perheille, joissa me kiitettiin heitä siitä, et he toimi meidän hosteina ja kaikkee muuta mukavaa. Melko huvittavaa on se, et vaikka me kaikki vaihtarit ollaan vietetty viimiset yli yheksän kuukautta tääl Nanjingissa, silti kaikki meistä puhui sen about 30 sekunnin videon aikana 90% ajasta englantia. Mut sen verran armoa, et meil oli vaan 20 minuuttia aikaa saada ne kaikki videot pakettiin ja puolet ajasta meni epäonnistuneisiin yrityksiin pitää naama peruslukemilla.
     PRO:n jälkeen me kaikki mentiin vielä kattomaan semmosta kiinalaista varjokäsinukkeshowta, mikä oli ihan kiva, jos ei huomioida sitä pientä miinuspuolta et se oli kokonaan kiinaks ja ite esityksen aikana kellään meist vaihtareista ei ollut hölkäsen pöläystä tietoo siitä, mikä on jutun juoni. Onneks jälkeenpäin oleva selitys englanniks autto asiaa. Ja sitten kun koko show oli ohi, päästiin ite kokeilemaan sermin taakke, miten semmoista varjokäsinukkeshowta pyöritetään. Yksinkertaistetusti niitten ”käsinukkejen” vartaloissa on siis lankoja, jotka on pienten puupätkien päissä kiinni, ja käsillä liikutellaan niitä puupätkiä ja sit niitten nukkejen ruumiinosat liikkuu. Meidän tehtävä oli liikutella niitten nukkejen vartaloita niistä puupätkistä ohjeiden mukaan, esim. yrittää demosnstroida uintia niillä nukeilla. Valitettavasti yks niistä nukeista sai vähän turpaan kun tehtävänantona oli demostroida back flippiä. Mä en tosin ollut se, joka invalidisoi ton nuken.

Sitten kun nukkeshow oli ohi, edessä oli viel ns. todistusten jako, jossa me kaikki vaihtarit saatiin laminaattitodistus siitä, että ollaan suoritettu Yfun vaihto-ohjelma Kiinassa. Se oli äärimmäinen yksinkertanen tilaisuus, jossa me kirjaimellisesti vaan saatiin läpyskät käteen, otettiin ryhmäkuva, ja se oli sitten siinä. Eli käytännössä me kaikki ollaan nyt suoriuduttu vaihtariohjelman läpi, vaikka aikaa on viel jäljellä kolmisen viikkoa. Valitettavasti säännöt kuitenkin kuulemma pätee yhä.

Kun koko yfusetti oli taputeltu, mentiin Lillyn kanssa vielä dinnerille xinjiekouhun, jossa mä suostuttelin Lillyn ottamaan illalliseks lohikäärmehedelmämehulla pinkiks värjätyn burgerin. Loppujen lopuks se ei kummiskaan näyttänyt laisinkaan niin eeppiseltä kuin kuvassa, mut se maistui silti hyvältä. Dinnerimaisematkaan ei ollut sen hullummat, kun se ravintola sijaitsi semmoisella kivalla miniaukiolla melkeen vastapäätä Xinjiekoun kalleinta kauppakeskusta. Sillä aukiolla oli jo silloin kun me mentiin sinne ravintolaan istumassa yksi vanhempi mies piirtämässä muotokuvaa liiduilla katukiveykseen, ja siihen mennessä kun tultiin ulos ravintolasta, hän oli jo aika lailla viimeistelyvaiheessa. Ja tää muotokuva jota hän piirsi oli Mona Lisasta. Ja se oli ihan öörettömän upea. Respektit tälle mielettömän piirtotaidon omistavalle yksjalkaselle miehelle, joka vietti useemman tunnin istumassa kartonginpalalla piirtämässä tätä muotokuvaa katukiveykseen.

Tän viikonlopun kantavana trendinä onkin sitten ollut ”uni on heikoille” asenne; eilen oli vuorossa kolmoskierros Shanghaihin ja herätyskello soi jälleen 5:30. Georgia tosin tais silti saada ihan kivan pituset yöunet; hän sattu nukkumaan taas kerran pommiin. Ehittiin me kumminkin lopulta semi hyvin meiän junaan. Ekana asiana Shanghaissa hain vihdoin mun mekon ompelijalta ja ai että kun tää mekko on tähän mennessä tuottanut melkeinpä enemmän päänvaivaa kuin ne 400€ Suomesta ostetusta mekosta ois tuottanut. Eilenkään ei mennyt ihan yksinkertasimman kaavan kautta tää mekon haku, mutta ainakin se mekko on nyt vihdoin mulla😄.

Päädyttiin eilen menemään lounaalle siihen samaan ravintolaan, jossa silloin viime kerralla syötiin meiän elämien yks stressaavimmista päivällisistä, mut täl kertaa olikin mukavasti aikaa. Ja Georgia tilatessa toisti ainakin kolme kertaa, et halutaan KAKS salaattia, ettei käynyt viime kertaset. (Sidenote: toivoisin et mul ois ton lounaan bataattiranskikset tääl mun seurana nytten. Valitettavasti on vaan vesimelonimehu.) Lounasta lukuunottamatta eilinen meni vähän semmoisella säätöteemalla, kun Georgian kaa melkeinpä vuorotellen tulkittiin karttaa ja paikan nimiä enemmän ja vähemmän omilla tyyleillä. Ei se kummiskaan menoa haitannut ja löydettiin me säätämisestä huolimatta kaikkialle mihin haluttiin, se vain vei vähän
kauemmin aikaa.

Ja viime kerrasta fiksumpina meil oli junaliput myöhäsempään junaan ja eipä muuten tullut kiire. Tosin siinä kävi sitten niin, että kun saavuttiin eilen illalla takas Nanjingiin siin yhentoista aikaan, Georgian metrolinja oli jo mennyt yöunille, ja Georgian piti löytää reitti B päästä takas himaan. Loppujen lopuks reitti B:n löytäminen kummiskin osottautu ajateltua helpommaks, ja päästiin molemmat takas host perheiden koteihin reilusti ennen puolta yötä. Ja näin päätty jälleen yks onnistunut päivä Shanghaissa; tällä kertaa Georgian tuliaisetkin tuli meidän messissä ihan Nanjingiin asti🤗.

Tänään aamu alkokin sitten reippaasti, kun menin mun luokkakaverin kanssa seinäkiipeilemään. Tässäkin tosin tapahtu taas pienimuotonen aikataulutusvirhe (hehe, kuinka ollakaan), ja oltiin siellä paikan päällä 45 min ennen kuin se edes aukes. Ei siinä mitään, mentiin sitten istuskelemaan R-kioskin kokosen ruokakaupan pienelle pöytäryhmittymälle kolmeks vartiks oottelemaan kiipeilypaikan aukeemista. En vois kuvitella parempaa tekemistä sunnuntaiaamulle liian lyhyiden yöunien jälkeen. Lopult aika kummiskin meni yllättävän sutjakkaasti ja päästiin kiipeilemään. Tätä aamuu ennen en oo seinäkiipeillyt sitten kutosluokan leirikoulun, mut yllättävän nopeesti pääs takas kiipeilyn makuun ja se oli aika mukavaa. En tosin tiiä puskiko pintaan vaan perus urheiluhiki vai tuskan hiki, kun yritti löytää reitin seinää ylös pelkästään tietyn värisiä pidikkeitä pitkin. Ei se kumminkaa hauskuutta pilannut:D.       

Kiipeilyn jälkeen Nancyn piti lähteä kotiin kertaamaan enkun sanastoja ekstratuntia varten, ja mä menin lounaalle yhteen kauppakeskukseen Lillyn kanssa. Lounaan jälkeen ostettiin Lillylle uus matkalaukku ja mä löysin myös ruokakaupan, jos myydään Ben&Jerrys’iä! En voi uskoo et löysin sen nyt kun on enää kolme viikkoo jäljel. Tosin ei mulla ollu pakastinta käytössäni yhtää sen enempää viis kuukautta sitte kun on nyt, et ihan sama sinänsä😄. Ennen kun Lilly lähti kotiin, otin viel Lillystä videoklipin kun hän meni yhtä massiivista liukuhihnaa pitkin yhtä Lillyn videota varten. Tää liukuhihna meni siis 2.kerroksesta 5.kerrokseen asti, elikkä aivan tylsä: Pekingissä pääs neljä kerrosta samalla liukuhihnalla.
     Ja nyt istuskelen yhessä kahvilassa kirjottamassa tätä tekstiä ja haaveilemassa eilisen 24°c:n Shanghai-säästä. Samsung weatherin RealFeel näyttää täl hetkellä 35°c ja I’m not feeling it. Ens viikolle on luvattu joka päivälle +30°c ja parille päivälle +30°c ja sadetta. Onneks Suomen juhannus on yleensä ehk just sen 10 celsiusastetta. Sitä ootellessa😁.

P.S: Paljon onnee kaikille uusille ylioppilaille ja ekstrapaljon onnee Maikki!<33
P.P.S: Hyvää kesälomaa!

Kesä is here

Päivät ne vaan vähenee mut sitäki nopeempaa vähenee mun opiskelumotivaatio. HSK-testi on onneks jo kaukana takana päi et siit ei tartte enää stressata, mut vielä olis tosin semmosia hauskuuksia kun hissan esitelmät ja ISH1500 sanan essee to do-listalla. Ja sit toki pakkauskriisi tulee koko aja lähemmäs ja kriisi saada aika riittämään kaikkeen mitä haluis vielä tehdä.
      Viime sunnuntaina menin mun luokkakaverin kanssa patikoimaan täällä Nanjingissa olevalle purppuravuorelle. Sinnekin menosta oli ekan kerran puhetta puol vuotta sitten, mutta tulipahan nyt vihdoin käytyä sielläkin. Tosin on sit vähän kiistanalasta, että voiko tota ”vuorta” kutsuu ihan vuoreks, kun purppuravuoren korkeus ei oo kun vajaa 500 metriä. Kuitenkin ton 500 metrin korkeuteen oleva patikointireitti sisälsi ihan ruhtinaallisesti portaita; purppuravuoren patikointireitin porrasmäärän rinnal sen mun ekan host perheen asuinsijan lähistöllä olevan ”vuoren” patikointiporrasmäärä ei pääse edes mukaan vertailuihin. Sen reitin kapusin 10-15 minuutissa, mut mulla ja mun ihan hyvässä kunnossa olevalla luokkakaverilla meni tunti päästä purppuravuoren huipulle. Sieltä huipulta pystyi nähä Nanjingin ihan hyvin, tai ainakin selkeellä säällä olis pystynyt nähä oikein hyvin, mut viime sunnuntaina sattui olemaan vähän sumunen päivä, niin näkyvyys ei ollut niiiin loistava (toisin sanoen pysty erottamaan joitakin sumuvaippaan hautautuneita legopalikoita). Siel huipun lähistöllä oli muuten KFC, ja siel oli yllättävän paljon asiakkaita ajatellen sen KFC:n sijaintia. Ehk ajatus huipulla olevasta KFC:sta nostaa joidenki patikointimotivaatiota.

Jos asuisin yhtää lähempänä kuin 1,5 tunnin metromatkan päässä (sen tunnin patikoinnin juurelta huipulle lisäks) menisin ehottomasti kattomaan auringonnousua tonne vuorelle. Mut ajatellen et nyt kun on taas aika lailla kesä ja aurinko nousee viideltä ja metrolinjatkaan ei käynnisty kun vasta kuudelta, todennäkösyys tän auringonnousu-patikointiretken toteutumiselle on suunilleen yhtä suuri kuin se et herään huomenna 160cm pitkänä ja Nanjingin lämpötila ois laskenut takas 20 celciusasteeseen. Jep, molemmat näistä tapahtumista ois aivan mahtavia, mut äärimmäisen epätodennäkösiä.
      Tein muuten erittäin pahan lämpötilan virhearvion laittamalla pitkät mustat housut tälle 25°c tehtävälle patikointiretkelle, mut yheksän kuukautta Nanjingissa on sen verran pitkä aika, et se saa sut uskomaan 25°c:n olevan sopiva lämpötila pitkille tummille housuille. Tällä viikolla oli useampaan kertaan yli 30°c ja osa (aika iso osa saanen sanoa) paikallista käytti ihan tosissaan takkeja tossa säässä. Kumminkin nyt vihdoin alkaa näkyä myös ihmisiä pukeutuneena shortseihin, t-paitoihin ja kesämekkoihin. Ehkä 39°c RealFeel sai edes osan porukasta vihdoin luopumaan pitkistä housuista ja päällystakeista. Ja toi +35°c sää tuntui suunnilleen samalta kuin jonkun liian lämmin henkäys liian lähellä toisen naamaa. Sitten vaan kuvittelet sen vaikutuksen naaman sijasta koko kropassa ja keston viiden sekunnin sijasta 15 tuntia.

Patikointiretken ja lounaan jälkeen loppusunnuntain käytin tsiigailemalla Fuzimiaota (eräs katurykelmä jonka varrella on pari temppeliä, paljon turistikrääsäkauppoja ja katuruokaa) ja muutama tuhat muutakin nanjingilaista oli löytänyt tiensä sinne. Sitten kun sain tarpeekseni Fuzimiaosta yhen päivän osalta, jatkoin yhteen melkeinpä toisella puolella Nanjingia olevaan kauppakeskukseen, ja jotenkin toiset muutama tuhatta nanjingilaista oli löytänyt tiensä sinnekin. Sanotaanko, et oon kiitollinen etten kärsi klaustrofobiasta. Tonne kauppakeskukseen mun seuraan liittyi Daria, ja käytiin yhessä pastadinnerillä (ei lainkaan hassumpi) ja sitten mentiin ostamaan mulle toinen matkalaukku. Ton matkalaukun ostaminen osottautu odotettua vaikeemmaks, kun valinnan varaa ei ollut ainakaan liikaa, samsonite-laukkujen hinta täällä on suunilleen 3-kertainen Suomen hintoihin verrattuna ja ei ne nyt kovinkaan halpoja oo ees Suomessa, ja aika meinas loppua kesken. Lopulta laukku kummiskin löytyi ihan hyvään hintaan, ja nyt ois enää edessä sen lähettäminen Suomeen.   

Koulussa ei oo tällä viikolla perinteisesti tapahtunut sen kummempia. Oon tosin tainnut unohtaa mainita, että pari viikkoa sitten meiän vaihtarijoukkoon liittyi yks ranskalaistyttö, joka on täällä Nanjingissa heinäkuun loppuun asti, eli meitäkin pidempään. Hän on meistä vaihtareista nuorin, mutta oikein kiva tyttö ja ekstraplussana puhuu ihan kohtuu hyvää englantia, mikä tekee kommunikoinnista selkeesti miellyttävämpää:)).
    Tän viikon lämpötilakriisi sai mut siirtämään juoksulenkit iltapäivästä iltaan, joten iltapäivällä jäi aikaa tehdä jotain muuta; esim. testata uudenlaista kahvia, nimeltään merisuolakahvia. Myydääks sitä Suomessa? Se oli meinaan tosi hyvää, vähemmän maitonen kuin latte, mut pehmeämmän makunen kuin pelkkä maitokahvi. Ja tää analyysi tulee siis henkilöltä, joka juo kahvia ehkä muutaman kerran kuussa; tääl vaihdossa oon juonut kahvia yhteensä vähemmän kuin viis kertaa.   

Eilen tuli myös koettua dinneri pelkän katuruoan muodossa, kun Lillyllä oli päivän budjetti vähän tiukassa; aika lailla 2.45 euroa. Loppujen lopuks me molemmat syötiin päivällistä alle kaheksalla eurolla. Olis mennyt suunilleen viiteen euroon, mut mä ostin vielä semmosen vähän laadukkaamman patongin, joka oli vähän kalliimpi kuin normaali kiinalainen ”leipä”. Ja niin me sitten istuttiin Lillyn kanssa erään patsaan edustalla ja mä mutustin mun patonkia ja Lilly nautti maisemista ja uudesta ipad-pelistään. Tarjosin mun patonkia Lillylle, mut Lillyllä on nyt menossa semmoinen zen-lifestyle, että patonki oli kuulemma liian epäterveellinen. Jopa mun länsimaalanen patonki ilman mitään päällysteitä. Et lopulta mä ihan itsekseni söin koko patongin ilman mitään lisukkeita (ei edes margariinia) semmoisessa puolessa tunnissa. Ei itse asiassa sen hullumpaa. Mut sanotaanko, et en ois yheksän kuukautta sitten voinut kuvitella saavuttavani semmoisen vaiheen elämässäni, mis voisin tuhota kokonaisen patongin paljaalteen saman ruokailun aikana. Tässä sitä kummiskin ollaan, ja ajatellen, et en oo ees avannut jääkaapin ovea moneen kuukauteen, mun ruokavalio on tätä nykyään täynnä enemmän ja vähemmän semmoisia enemmän ja vähemmän kivoja yllätyksiä. Esimerkiks tänään söin aamupalaa puoli kympiltä, ja kymmentä yli kymmenen mulle tultiin kertomaan, et host siskon kokeen takia lounas syödään nytten. Tän aamupalalounaan jälkeen oli kummiskin hyvin aikaa tasotella; päivällinen olikin sitten kaheksan tunnin päästä. Et säännöllinen ruokarytmi ja silleen.          Eilinen ilta päätty mukavasti metrokortin merkilliseen katoamiseen ja epäonnistuneeseen kenkien osto-yritykseen. Mun converseissa on siis tosiaan useampi reikä ja toisessa kengässä oikein mukavan kokonen reikä ihan sisäpohjasta ulkopohjaan asti. Se on mitä miellyttävin varsinkin sadesäillä, ja Nanjingissa tuppaa satamaan melkein joka viikko. Tänään satoi. Ja niin sataa myös huomenna. Lisäks mun wechat Pay päätti nähtävästi omatoimisesti irtisanoo sopimuksensa, ja osa mun teknisistä laitteista meinaa tehdä vähän samaa. Ehkä nää on Jumalten merkkejä siitä, et pikku hiljaa alkaa olla aika nostaa kytkintä tält maaperältä😂.