Viisi kuukautta ja lomaa kohti

Tässä on nyt mennyt melkeinpä koko tähänastinen tammikuu flunssaa parannellessa ja sen myötä kerrottavaakaan ei ole ollut niin paljoa. Mutta eilen kävin ensimmäistä kertaa melkein kahteen viikkoon juoksemassa; flunssa numero 63 (vitsivitsi) on vihdoin selätetty ja eikun seuraavaa odottelemaan. Tällä viikolla koulussa oli finals-koeviikko, joka meidän vaihtareiden kohdalla tarkoitti erittäin mieluisaa ja rentoa viikkoa. Tuli sitä kiinan ja matikan kokeet tehtyä, mutta esimerkiksi eilen vietettiin nelisteen aurinkoista päivää syöden vohveleita, käyden Nanjingin korkeimmassa rakennuksessa, laulaen karaokea, tallustellen ympäri keskustaa ja vain nauttien hyvästä säästä. Käytiin me 16:15 aikoihin pyörähtämässä jopa koulussa (vessassa, en oo vieläkään lattiareikätoilettien fani).

Kolme päivää sitten tiistaina tuli täyteen viisi kuukautta Kiinassa ja tänään on täsmälleen puoliväli. 157 päivää sitten tallustelin converseillani ympäri Finnairin lentokenttää ja 157 päivän jälkeen tallustelen siellä taas. En tosin tiedä millä kenkäparilla (converset on ollut viime aikoina vähän huonossa hapessa). Mutta on se melko uskomatonta ajatella, että nyt ollaan puolivälissä. Sinänsä on ehtinyt kokea jo niin paljon ja sinänsä niin paljon on vielä kokematta.
     Sitten kun koko vaihtovuosi tulee päätökseen, kirjotan varmasti jonkinlaisen yhteenvedon, mutta ajattelin, että voisin nyt yrittää koota vähän ajatuksia viimeiseltä viideltä kuukaudelta (ja kolmelta päivältä). Henkilökohtaisesti voin todeta, että kaikesta valmistautumisesta huolimatta, siinä kohtaa kun tuli aika sanoa viimeiset heipat ja jatkaa matkaa yksin kohti Euraasian mantereen toista puolta, ei mulla ollut oikeasti paljoakaan käsitystä siitä, mihin olin menossa ja mitä tekemässä. Ja vaikka YFU:n järjestämät valmennukset ja orientaatiot on suuri apu ja niistä saatu tieto hyvinkin hyödyllistä, loppujen lopuks oikein mikään ei pysty valmistamaan täysin siihen, mitä tuleman pitää. Muiden vaihtareiden kokemuksien kuuleminen on ollut toki hyvästä, mutta esimerkiks isäntäperheet, koulu, kaveripiirit, asuinympäristö ja myös oma sopeutuminen on melko erilaista ja yksilöllistä jokaisen kohdalla. Koiria on mahdollista testata petojen hajuilla ja niin saada selville, miten kukin koira tulisi luultavasti reagoimaan vaikka kohdatessaan suden, mutta ei ole keinoa testata, miten vaihtari tulee todellisuudessa reagoimaan saapuessaan vaihtokohteeseen.
     Ja siinä kohtaa kun mä itse laskeuduin Kiinan maaperälle, mun paras valttikortti oli yksinkertaisesti avoin asenne. PAO:n aikana yritin parhaani mukaan suhtautua kaikkeen avoimin mielin, ottaa oppia järjestetyistä oppitunneista ja sosialisoitua muiden vaihtareiden kanssa. Mutta vasta perheeseen saapumisesta lähti se varsinainen sopeutumisprosessi käyntiin. Ja se ei ollut mikään lyhyt prosessi. Varsinkin alussa itsenäisyyteen ja vapauteen tottuneena mua harmitti ja suorastaan ärsytti, etten tiennyt oikeastaan mitään ja olin täysin riippuvainen muista. En tiennyt, missä lähin kauppa on, miten kulkea julkisilla, mitä saa ja mitä ei saa tehdä, missä voi urheilla, mihin mennä sairastuessa, miten päästä sisään ja ulos taloyhteisöstä ja mitä sen lähistöltä löytyy. En pystynyt kulkemaan missään yksin, koska en tiennyt mitään reittejä yhtikäs mihinkään. Mutta onneks jo muutaman päivän jälkeen aloin muistamaan muutamia perusreittejä, ja pystyin taas liikkumaan yksin, edes johonkin.         Ensimmäisen kuukauden aikana onkin tärkeetä säilyttää positiivinen ja avoin asenne, sekä yrittää sopeutua päivä päivältä enemmän parhaansa mukaan. Ensimmäinen kuukausi on melko merkittävä koko vaihtovuoden kannalta, koska silloin tulee tutustuttua isäntäperheeseen, aloitettua koulussa, luotua pohja monille kaverisuhteille, tutustuttua omaan asuinympäristöön ja vähän laajempaankin ympäristöön, tässä tapauksessa Nanjingiin. Välillä sitä tuntuu, että mikään ei toimi, kukaan ei ymmärrä ja tilanne tuntuu siltä kuin yrittäisi ahtaa liian isoa kuutiota liian pieneen ympyrän muotoiseen laatikkoon. Mutta sitten pitää vain puskea eteenpäin ja jatkaa yrittämistä, kunnes kuutio pienenee tai ympyrä suurenee. Ja pikku hiljaa sitä alkaakin muodostumaan rutiineja, kommunikointi ja oleskelu muiden seurassa tuntumaan luonnollisemmalta, ja uusi asuinympäristö tuntumaan enemmän kotoisalta.
     Mulla kolmannen kuukauden alussa tapahtunut perheenvaihto vei puoliksi pohjan kaikelta siihen astiselta sopeutumiselta; yhtäkkiä sitä pitikin alkaa rakentamaan kotia taas tyhjästä. Tuntui kuin matto olisi vedetty jalkojen alta ja melkeinpä kaikki se vaiva, minkä oli nähnyt mun oman sopeutumisen eteen vain yksinkertaisesti tuntui romuttuvan. Hetken ajan olo oli kuin olisin leijunut ilmassa ilman mitään, mistä pitää kiinni. Onneks se tunne meni kuitenkin melko nopeasti ohi ja uusi host perhe osottautui todella mukavaks perheeks, joiden kanssa on kiva asua. Pia totuin uudenlaiseen arkeen ja pystyin taas tuntemaan oloni hyväks ja kotoisaks kotona. Ja tämänkin kaatumisen jälkeen sitä noustiin ylös taas vähän vahvempana. Ja myöhemmin ruokamyrkytyksestä selviämisen jälkeen tuntui siltä kuin pystyisin mihin vaan.

Se mitä tarkoitin kun sanoin, että niin moneen asiaan on mahdotonta valmistautua, tulee ilmi arjen pienissä (ja isoissa) muutoksissa ja haasteissa (tai ongelmissa). Esimerkiks mulla ei ole ikinä ollut kiinteätä päivällis- tai kotiintuloaikaa, mutta nyt täytyi sopeutua niihin molempiin. Piti myös hyväksyä se tosi asia, että suurkaupungissa 20 km:n koulumatkaan kuluu 1,25 tuntia kun Suomessa mun 60 km:n koulumatkaan kuluu saman verran aikaa. Sitten piti oppia viettämään reilu kahdeksan tuntia päivässä koulun penkillä vaikka opetuksesta ei mitään ymmärtäisikään ja tottakai tehdä koko ajan parhaansa oppiakseen puhumaan kiinan kieltä. Ja sitten on kaikenlaisia pikku lisämausteita, joita tulee tahattomasti ripoteltua aina silloin tällöin pitäen arjen kiinnostavana. Esimerkiks kellosta loppui patterit ekaa kertaa kolmeen vuoteen, mulla puhkesi vyöruusu, puhelimesta hajosi akku, talvikenkien löytämiseen meni melkein kaks kuukautta, heräsin klo 6:28 kun klo 6:05 olisi pitänyt olla jo matkalla, se sattui tapahtumaan sinä päivänä kun oli matikan loppukoe, puhelimesta hajosi myöskin kuulokereikä, ja hanskatkin katosi maagisesti taivaan tuuliin.
     Mutta tää vaihtovuosi on jo nyt antanut enemmän kuin olisin ikinä kuvitellutkaan. Oon saanut ihan huippufrendejä eri puolilta maapalloa, juossut enemmän kuin koskaan ennen, päässyt tutustumaan myös Kiinan pienempiin kaupunkeihin, tanssinut k-pop-ryhmässä, oppinut pelaamaan koripalloa, viettänyt joulun koulussa, kokenut kiinalaisen ruokakulttuurin huippuja ja pohjia, noussut neljältä aamuyöllä mennäkseni katsomaan auringonnousua vuorille, ja oppinut puhumaan edes kohtalaista kiinaa. Ja kaikkien uusien kokemuksien ja haasteiden myötä oon myös kasvanut ihmisenä; esimerkiksi oppinut ymmärtämään paremmin muita ja luottamaan omiin valintoihin ja omaan arvostelukykyyn.       Ja vaikka vaihtoon lähteminen on ollut yks mun tähänastisen elämän parhaista päätöksistä, oon silti iloinen, että nyt ollaan puolessa välissä. Ehkä se on vain niin, että joskus sitä täytyy mennä kauas oppiakseen arvostamaan sitä, mikä on lähellä. Täällä ollessa oon oppinut arvostamaan Suomessa elämistä aivan eri tavalla ja ajatus Suomeen palaamisesta reilu viiden kuukauden päästä kuulostaa oikein hyvältä:).Mutta sitä ennen aion ottaa kaiken irti jäljellä olevista 157 päivästä täällä💛.
          

P.S: Kohtaa alkaa pitkästä aikaa loma, nimittäin talviloma. Edellinen kunnon loma oli lokakuussa. Mun talviloman suunnitelmat on yhä huolestuttavan levällään ajatellen, että tää loma alkaa kolmen päivän päästä MTO:lla (Mid Term Orientation) täällä Nanjingissa. Mutta ehkä ne vielä tästä selkiää, vaikka ihmeiden aika tuntuu olleen ohi jo kauan sitten.

Anni Nanjingissa

Onnistuin muuten pääsemään läpi jopa ihan kivalla arvosanalla 28.12 olleesta finanssimatikan testistä, johon en ollut lukenut yhtään, koska olin päättänyt mielummin viettää edellisillan piirtämällä muotokuvaa. Siitä tuli oikeastaan lopulta aika kiva, vaikka itse sanonkin🤗. Taisi olla tuo samainen torstai, kun sain myös selville, että meillä on taas vaihteeksi lauantaikoulua tiedossa, kun maanantaina ja tiistaina on kahden päivän uudenvuoden vapaa. Onneksi sentään vain puolipäivää koulua, mutta sen puolen päivän myötä lauantain herätys aikaistui kolmella tunnilla.

Lauantaikoulupäivän jälkeen suuntasinkin näkemään Annia! (Anni on siis mun serkku, ja oli tullut vierailulle Nanjingiin muutamaksi päiväksi ennen paluuta takaisin Suomeen) Jotenkin ihmeen kaupalla onnistuin löytämään tieni Annin hotellille eksymättä kertaakaan, mutta siihen ne ihmeet sitten jäivätkin; kun kierreltiin Annin kanssa Nanjingia, Anni sai aikamoisia maisemakierroksia ja tuli selväksi, että matkaoppaan ura ei oo se mun ura. Puolustuksekseni on sanottava, että liikuttiin vähän eri puolilla kaupunkia kuin mä yleensä liikun, niin en tuntenut aluetta niin hyvin. Ja kun liikuttiin alueella, jossa mä käyn viikottain, enkä silti löytänyt yhtä rakennusta, niin siinä oli varmaan sadan metrin etäisyydellä toisistaan kaks melkein täysin identtisen näköstä rakennusta, eikä tää ollut lainkaan eka kerta kun sekotin ne. Ja kun en meinannut löytää yhtä ravintolaa, jossa oon käynyt ennenkin syömässä, niin ”ennen” meinasi edellisen kerran kolme kuukautta sitten. Nää ei muuten ollut suinkaan ne ainoat kerrat kun mun karttapää päätti deletoida itsensä, mutta niiden kaikkien tapauksien kertominen veis kaikkien elämänhalun, joten minäpä tiivistän tän asian pähkinänkuoressa: en ikinä väittänytkään, että mua olisi suuntavaistolla siunattu, koska eipä muuten ole:D. Ja toisinaan pystyn liikkumaan jopa luontevammin ympäristössä jota en tunne, kuin ympäristössä jonka (ainakin) luulen tuntevani. Mutta kiitos Anni sun kärsivällisyydestä; ens kerralla mennään yhdessä Lontooseen ja sä suunnistat;).
      Jotenkin tuntui siltä, että kaikki maailman voimat olivat ainakin jollain tasolla meidän tapaamista vastaan, koska suoraan sanottuna kaikki minkä oli mahdollista mennä jotenkin vikaan, meni vikaan. Esimerkiksi Nanjingin korkeimmassa rakennuksessa sijaitseva näköalatasanne oli kiinni just sinä päivänä kun yritettiin mennä sinne, en mitenkään onnistunut löytämään Google mapsista reittiä yhdelle tornille kun Mapsin mukaan sinne oli 4 tuntia julkisilla (siinä kohtaa kun Anni oli jo lähtenyt ja viimein löysin sen reitin niin olisi ollut puoli tuntia), tungosta oli enemmän kuin on koskaan tähän mennessä missään ollut, jotkin paikat oli täynnä, ja palvelu oli semi epäystävällistä kaikkialla. Sitten mulla oli toi lauantaikoulupäivä ja sunnuntaina pakollinen YFU aktiviteetti, joten meidän aika edes kierrellä yhdessä väheni aika rutkasti. Sanoinkin sunnuntaina Annille, että on melkeinpä ihme, jos mulla ei yhtäkkiä ole huomenna jonkun häitä, se nyt tästä vielä puuttuisi.

Lopulta ei ollut, ja niinpä saatiin sekä koko maanantai ja suurin osa tiistaista aikaa viettää aikaa keskenään. Maanantaina oli uudenvuoden aatto ja tarkoituksena oli mennä illalla Xuanwu Lakelle katsomaan ilotulituksia, mutta se puisto menikin kiinni jo ennen keskiyötä ja ei nähty MISSÄÄN ilotulituksia. Toivottavasti kiinalainen uusi vuosi on sitten vähän näyttävämpi;D. Mutta Starbucksin jouluaterian seuraksi liittyi uudenvuoden ateria Mc’Donaldsissa ja lopulta päädyttiin viettämään uuden vuoden yötä vaan oleilemalla ja katsomalla leffa; ei laisinkaan huono tapa sekään. Ja uudenvuoden päivänä nukuin ensimmäistä kertaa yli yhdeksään sitten sen jälkeen kuin lähdin Suomesta. Oli aika luksusta.

Tiistaina mun ja Annin seuraan liittyi kuitenkin kolmas osapuoli, kun onnistuin varmaan 63:tta kertaa saamaan taas vaihteeksi flunssan. Onneksi se ei sen kummemmin häirinnyt päivää, vaan paheni silleen vähän salakavalasti vaiheittain. Käveltiin Guloussa, syötiin dumplingeja ja kierreltiin Fuzimiaossa, jossa Anni teki tuliaisostoksia. Eli vietettiin oikein kiva päivä, mutta siinä kohtaa, kun illalla tuli viimein aika sanoa heipat ja Anni jatkoi matkaansa lentokentälle ja mä takaisin kotiin, oma henkilökohtainen fiilis oli jo semi puolikuollut. Vietinkin loppuillan täristen vähemmän ja enemmän kolmen vaatekerroksen alla huoneessa, jonka lämpötila oli noin 22°c. Jep, saattoipa olla kuumetta; varsinkin kun heräsin seuraavana aamuna puoliksi hien peitossa. Mutta sitten mietin, että eipähän oo enää kylmä, ja lähdin kouluun. (älä nyt äiti suutu, vannon, etten oo ainoo joka tekee tätä)

Tällä kertaa nyt sattui vähän käymään niin, että olihan tää mun ja Annin tapaaminen aikamoinen surkeiden sattumusten sarja, mutta oon silti tosi iloinen ja kiitollinen, että pystyttiin tapaamaan täällä maapallon toisella puolella. Oli mahtavaa puhua pitkästä aikaa kasvotusten suomea, jakaa ja purkaa samoja ärsytyksen kohteita tässä kulttuurissa, ja vain viettää aikaa yhdessä. Kyllä me myös kierreltiin aika paljon kaupunkia (vaikka toisinaan vähän päättömästi, kiitos mun), naurettiin paljon, ja syötiin hyvin. Yhtenä iltana käytiin syömässä yhdessä mun lemppariravintolassa, siinä meksikolaisessa. Siellä me kaks suomalaista nautittiin meksikolainen illallinen Kiinan maaperällä, 12 500 kilometrin päässä Meksikosta ja 8000 kilometrin päässä Suomesta.

Ja nyt on ollut jo viisi päivää vuosi 2019! Tää vuosi tuli nyt korkattua flunssalla, mutta kai tän vuoden olisi voinut paljon huonomminkin aloittaa. Ja jep, myös paremminkin olisi voinut. Mutta ainakin mulla on tätä nykyään talvikengät ja eilen olikin varmaan ensimmäinen päivä kahteen kuukauteen kun mulla oli kuivat jalat koko päivän, vaikka satoikin vettä. Tuntui melko maagiselta, sen voin sanoa.

 P.S: Hyvää synttäriä Esa!!!